Äidin oma Kolum­bus-koi­ra piti lopet­taa. Mik­si kiin­nym­me näi­hin otuk­siin niin kuin ne oli­si­vat kans­saih­mi­siä? Miten käsi­tel­lä min­kä tahan­sa elä­män lop­pu­mis­ta, mene­tys­tä? #

Minul­la ei vie­lä­kään ole muu­ta kei­noa kuin nie­les­kel­lä, olla ajat­te­le­mat­ta ja tyy­tyä totea­maan, että on parem­pi, että kun lop­pu tulee, se tulee ripeäs­ti ja arme­li­aas­ti ja jos se tulee kär­si­mys­ten lopet­ta­mi­sek­si, aina parem­pi. #

Aika ei paran­na, vaan ainoas­taan tus­kan pois­sul­ke­mi­nen tulee hel­pom­mak­si, mut­ta sen takia joka ker­ta jon­kun menet­täes­sä­ni mene­tän palan itseä­ni ja mitä tär­keäm­pi se joku minul­le on, sitä isom­man palan mene­tän. Eikä mene­tys­tä mitat­taes­sa ole koi­raa kar­voi­hin kat­so­mi­nen; neli­jal­kai­nen voi olla tär­keäm­pi kuin kak­si­jal­kai­nen. #