marginaali

Menetyksen lopullisuus

#1469. Perjantai, 26. elokuuta 2005 klo 16.30.39, kirjoittanut Jani.

Äidin oma Kolum­bus-koi­ra piti lopet­taa. Lerpattavakorvainen koira Mik­si kiin­nym­me näi­hin otuk­siin niin kuin ne oli­si­vat kans­saih­mi­siä? Miten käsi­tel­lä min­kä tahan­sa elä­män lop­pu­mis­ta, mene­tys­tä? #

Minul­la ei vie­lä­kään ole muu­ta kei­noa kuin nie­les­kel­lä, olla ajat­te­le­mat­ta ja tyy­tyä totea­maan, että on parem­pi, että kun lop­pu tulee, se tulee ripeäs­ti ja arme­li­aas­ti ja jos se tulee kär­si­mys­ten lopet­ta­mi­sek­si, aina parem­pi. #

Aika ei paran­na, vaan ainoas­taan tus­kan pois­sul­ke­mi­nen tulee hel­pom­mak­si, mut­ta sen takia joka ker­ta jon­kun menet­täes­sä­ni mene­tän palan itseä­ni ja mitä tär­keäm­pi se joku minul­le on, sitä isom­man palan mene­tän. Eikä mene­tys­tä mitat­taes­sa ole koi­raa kar­voi­hin kat­so­mi­nen; neli­jal­kai­nen voi olla tär­keäm­pi kuin kak­si­jal­kai­nen. #

 
•)) 13 kommenttia postaukselle Menetyksen lopullisuus. ↩
  1. #3508. Perjantai, 26. elokuuta 2005 klo 18.12.47, kirjoittanut Saara.
    Saara

    Voi. Otan kovas­ti osaa.

    Me kiin­nym­me neli­jal­kai­siin itse asias­sa hel­pom­min ja syvem­min, kos­ka ne yksin­ker­tai­ses­ti ovat iha­nam­pia kuin ihmi­set. Ne nyt vaan ovat sel­lai­sia kuin ovat, nap­pi­sil­mäi­siä ja nökö­ne­näi­siä. Elä­mä on luo­pu­mis­ta ja se tekee kipe­ää joka ker­ta. Mut­ta toi­saal­ta, jos ei oli­si mitään mis­tä luo­pua, ei meil­lä oli­si mitään elettävääkään.

  2. #3509. Perjantai, 26. elokuuta 2005 klo 18.41.42, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Sinä­pä taas ker­ran suo­ra­vii­vai­suut­ta­si sanoit sen, mikä ilmei­syy­des­sään ei minul­le ollut val­jen­nut: ne ovat ihmis­tä iha­nam­pia. Juur niin­hän se on.

    Joka ei usko, kat­so­koon vaik­ka tätä pöh­köä pien­tä kar­hun­pen­tua uima­ret­kel­lä.

  3. #3510. Lauantai, 27. elokuuta 2005 klo 0.29.25, kirjoittanut Norsis.
    Norsis

    Voi ei, olen kovin pahoil­la­ni puo­les­ta­si :| Juu­ri itse heh­ku­tin, miten niin rakas­tan tuo­ta mei­dän koi­raa ja nyt tun­tuu pahal­ta, kun toi­nen on menet­tä­nyt sel­lai­sen iha­nuu­den. Pel­kään jo nyt sitä, kun jos­kus koi­ras­tam­me aika jät­tää. Minul­ta ei ole kos­kaan ketään/mitään läheis­tä kuol­lut, joten en osaa ollen­kaan kuvi­tel­la­kaan, miten kama­laa se on.

    Tähän voi­si heit­tää jotain kli­seis­tä loh­du­tus­ta, mut­ta en osaa. Mut­ta aja­tuk­sis­sa­ni suren puo­les­ta­si ja osaan olla uskot­ta­vas­ti lohduttava.

  4. #3511. Lauantai, 27. elokuuta 2005 klo 7.44.45, kirjoittanut Kirsti.
    Kirsti

    Otan osaa minä­kin. Oma nöf­fi­ni kuo­li pari vuot­ta sit­ten ja vie­lä­kin itket­tää. Itse olen koke­nut, että sure­mi­nen ter­veh­dyt­tää. Kai­paus ei vähe­ne, mut­ta muun­tuu. Minul­la ei ole enää omaa koi­raa, mut­ta nyt minul­la on maa­il­man kaik­ki koi­rat aivan eri taval­la kuin kos­kaan aikai­sem­min. Näen kai­kis­sa kar­va­tur­reis­sa oman Limp­pu­ni ja vaik­ka se on hai­ke­aa, se tuot­taa myös uuden­lais­ta iloa. Yri­tän ehkä sanoa, ettei kan­na­ta olla ajat­te­le­mat­ta, vaan päin­vas­toin, aja­tel­la ja muis­tel­la, kos­ka tär­ke­ää oli­si ettei menet­täi­si nii­tä palo­ja itsestään.

  5. #3512. Lauantai, 27. elokuuta 2005 klo 9.44.46, kirjoittanut Pälli.
    Pälli

    Pahoil­la­ni minäkin. :/

    Mei­dän per­heen koi­ra, Vel­lu Vir­ta­nen, kuo­li kaks vuot­ta sit­ten kevääl­lä. Se tapah­tui joten­kin yllät­täen, kos­ka se sai­ras­tui ja aluk­si luul­tiin, että se on pik­ku­jut­tu joka para­nee. Käy­tet­tiin lää­kä­ris­sä ja hoi­det­tiin mah­dol­li­sim­man hyvin, mut­ta ei auttanut.

    Itkin pal­jon­kin, vaik­ka olin luul­lut, että ei Vel­lu ole mul­le niin tär­keä. Kui­ten­kin sen osoit­ta­ma kiin­ty­mys ja hyväk­syn­tä oli joten­kin niin ehdo­ton­ta. Se joka kuu­luu lau­maan, kuu­luu lau­maan ja on tär­keä. Sil­lä hyvä.

    Vie­lä­kin tulee vedet sil­miin. Se oli usko­ma­ton otus. :)

    Minus­ta­kin sure­mi­nen olis tär­ke­ää. Ja sur­ra voi monel­la tapaa…

    Jak­sa­mis­ta toi­von teille!

  6. #3513. Lauantai, 27. elokuuta 2005 klo 13.19.09, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Nor­sis: Minä­kin olen sii­nä suh­tees­sa ollut onne­kas, että oikeas­taan lähei­sin menet­tä­mä­ni ihmi­nen oli mum­mi, joka hän­kin kuo­li suh­teel­li­sen luon­nol­li­ses­ti, van­ha ihmi­nen kun jo oli. En ollen­kaan kyke­ne kuvit­te­le­maan, miten on mah­dol­lis­ta sel­viy­tyä lähei­sen ihmi­sen niin sano­tus­ti lii­an aikai­ses­ta poismenosta.

  7. #3514. Lauantai, 27. elokuuta 2005 klo 14.31.21, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Kir­joi­tin suh­tees­ta­ni sure­mi­seen ja itke­mi­seen vii­mek­si näkö­jään mel­kein tasan vuo­si sit­ten. Sii­nä suh­tees­sa mikään ei ole muut­tu­nut: edel­leen­kään itke­mi­nen ei tuo hel­po­tus­ta eikä suru­ni lopu sure­mal­la. Ymmär­rän kyl­lä, ettei kei­no­ni, eli se ajat­te­le­mat­tao­le­mi­nen, ole hyvä, mut­ta se on ainoa, joka minul­la on, kos­ka suru­ni ei mene pois ajat­te­le­mal­la. Täs­sä­kin suh­tees­sa minul­ta tai­taa puut­tua pääs­tä jotain palikoita.

    Kii­tok­sia teil­le kai­kil­le osanotoistanne!

  8. #3515. Sunnuntai, 28. elokuuta 2005 klo 0.46.10, kirjoittanut Sun äitis.
    Sun äitis

    Sis­ko­ni koi­ra, Doris, oli toi­sen­lai­nen. Se oli temp­pe­ra­men­ti­kas puo­la­tar. Sisa­rel­la­ni oli Doris­ta koh­taan aika ris­ti­rii­tai­set tun­teet. Kun lap­set kas­voi­vat ja huol­to­vas­tuu hel­lit­ti, ei koi­ra­mo­ko­ma muut­tu­nut samaa tah­tia vähem­män vaa­ti­vak­si. Mut­ta toi­saal­ta, juu­ri Dorik­sen temp­pe­ra­ment­ti ja luon­ne hur­mas­tut­ti­vat siskoa.

    Kevääl­lä Doris sai­ras­tui. Ensin luul­tiin, että vähän, sit­ten sel­vi­si, että pal­jon. Kak­si päi­vää myö­hem­min Doris nuku­tet­tiin pois. On se otta­nut tiu­kal­le koko perheessä.

    Sitä kat­sel­les­sa olen miet­ti­nyt (lem­mik­kie­läi­me­tön kun olen), että ihmi­set ovat hul­lu­ja hank­kies­saan koi­ran ja tila­tes­saan samal­la itsel­leen koi­ras­ta luo­pu­mi­sen tus­kan. Mut­ta kai se koi­ran vuo­sien mit­taan osoit­ta­ma kiin­ty­mys sit­ten­kin on kai­ken arvoista.

    Minä­kin symp­paan sinua. Jos sure­mi­nen itkien tai aja­tel­len ei luon­nu, olet­ko kos­kaan yrit­tä­nyt har­joi­tel­la mui­ta surun­pur­ku­kei­no­ja? Vaik­ka ran­nal­la huu­ta­mis­ta, kivien jär­ven pais­ko­mis­ta, pai­na­vien ran­ko­jen raa­haa­mis­ta, valo­ku­vien äärel­lä nau­ra­mis­ta (kun­nes mel­kein tulee­kin itku)… Minä meni­sin ihan luk­koon, jol­len joten­kin sai­si puret­tua ylen­palt­ti­sia tun­te­muk­sia. Sik­si olen kokeil­lut aika monia tun­tees­ta irrot­tau­tu­mi­sen tapoja.

    Har­joit­te­le­maan mars!

  9. #3516. Sunnuntai, 28. elokuuta 2005 klo 11.44.27, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Äiti: “[…] että ihmi­set ovat hul­lu­ja hank­kies­saan koi­ran ja tila­tes­saan samal­la itsel­leen koi­ras­ta luo­pu­mi­sen tuskan.”

    Täs­mäl­leen samaa minä olen miet­ti­nyt. Sen ohel­la, että lem­mik­kie­läi­mes­tä huo­leh­ti­mi­nen oli­si minul­le nyky­ti­las­sa­ni lii­an ras­kas vas­tuu kan­net­ta­vak­si, ker­jäi­sin ongel­mia itsel­le­ni juu­ri sil­lä, että kun se oli­si ainut fyy­si­nen ystä­vä­ni, sen mene­tys oli­si sitä­kin kirpaisevampi.

    “Jos sure­mi­nen itkien tai aja­tel­len ei luon­nu, olet­ko kos­kaan yrit­tä­nyt har­joi­tel­la mui­ta surun­pur­ku­kei­no­ja? Vaik­ka ran­nal­la huu­ta­mis­ta, kivien jär­ven pais­ko­mis­ta, pai­na­vien ran­ko­jen raa­haa­mis­ta, valo­ku­vien äärel­lä nau­ra­mis­ta (kun­nes mel­kein tulee­kin itku)…”

    Jon­kin kon­kreet­ti­sen teke­mi­ses­sä surun pur­ka­mi­sek­si on minul­le aivan lii­an vah­va tie­toi­sen yrit­tä­mi­sen maku, että sil­lä voi­si olla mitään muu­ta vai­ku­tus­ta, kuin että tun­nen itse­ni type­räk­si yrit­täes­sä­ni teh­dä niin kuin ihmi­set telk­ka­ris­sa tekevät.

    Nau­rat­ta­via valo­ku­via minul­la ei puo­les­taan ole tain­nut olla, tai sit­ten en ole kyen­nyt niil­le itkul­ta­ni nauramaan.

    “Minä meni­sin ihan luk­koon, jol­len joten­kin sai­si puret­tua ylen­palt­ti­sia tuntemuksia.”

    Voi­pi olla, että sii­nä luk­ko­ti­las­sa minä olen ollut jo vuosia.

  10. #3517. Sunnuntai, 28. elokuuta 2005 klo 16.43.53, kirjoittanut ElinaA.
    ElinaA

    Tämä on joku kama­la aal­to, oikeas­ti! Mik­si kaik­ki kuo­lee? *hali*

  11. #3518. Maanantai, 29. elokuuta 2005 klo 12.15.10, kirjoittanut Carmabal.
    Carmabal

    Vie­lä­kin olen kat­ke­ra kun ala-asteen kuu­den­nel­la olin h*lvetillisessä lei­ri­kou­lus­sa ammar­ne­sis­sa ruot­sis­sa ja van­hem­mat oli­vat lopet­ta­neet mun Min­da kis­san (se oli val­koi­nen, kuu­ro ja sen sil­mät oli eri­vä­ri­set), ilman mun lupaa, mul­le ker­to­mat­ta ja sik­si että se muka huusi niin koval­la äänel­lä aamuisin.
    En edes tajun­nut että koko kis­san­dea ei näy ennen­ku kol­me päi­vää se pöpe­lik­köön men­neen lei­ri­kou­lun jälkeen.
    Jul­mat vanhemmat.

  12. #3519. Maanantai, 29. elokuuta 2005 klo 13.01.28, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Oli­pa tosi­aan aika jul­maa! Mut­ta aika has­su sat­tu­ma sikä­li, että minul­la oli ker­ran kuu­ro koi­ra. Minul­ta kysyt­tiin lupa sen lopet­ta­mi­seen, ja vaik­ka se ei ollut help­poa, olen kui­ten­kin var­ma, että luvat­to­mas­ta lopet­ta­mi­ses­ta oli­sin kat­ke­ra vieläkin.

  13. #3520. Maanantai, 29. elokuuta 2005 klo 13.03.49, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Eli­na: “Mik­si kaik­ki kuolee?”

    Sii­hen­pä jos osai­si­kin vastata!

    Tai tar­kem­min sanot­tu­na, kun­pa se ei oli­si ihmi­ses­tä niin mie­le­käs kysy­mys, sil­lä luon­non kan­nal­ta se ei sitä ole.

Tämän postauksen kommentointi on suljettu.