Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa
#1478. Tiistai, 30. elokuuta 2005 klo 14.21.44, kirjoittanut Jani. 43
Minusta on ollut vallan riemastuttavaa seurata näitä viimeaikojen ilmestyksien aiheuttamia reaktioita: ensin Blogikriitikko sai kaikki blogirautakankensa nielleet tutisemaan peloissaan ja purkamaan loukattuja tunteitaan paitsi X:n kommenttipalstalla, myös omissa blogeissaan. #
Vain Blogisweetikko ymmärsi. #
Seuraavaksi Kielipoliisi asettuu blogaajan ja häntä tietysti täysin varauksettomasti ihailevan yleisönsä väliin ja paljastaa, että olisi ehkä ainakin teknisiä syitä, joiden vuoksi ihailun ei tarvitsisi olla niin varauksetonta. Ja taas blogaajapoloiset vapisevat! #
Nyt sitten Analyytikko rouhaisee hieman toisenlaisten ressukoiden ja pikkusielujen synkkiä sopukoita ja saa aikaan samanlaisia reaktioita. #
Kaikki tämä on minusta aivan julmetun loistavaa ja juuri sellaista, mitä Suomen blogiskene on kaivannut koko sen ajan, kun olen itse täällä taaplannut. Alas turhantärkeys ja paskanjäykkyys! Alas itseironian puute ja tosikkomaisuus! Alas näennäishauskuus ja pseudointellektuaalisuus! #
Tiedätte itse, keitä olette. Muut tunnistavat teidät siitä, että juuri te käytte puolustamaan itseänne näiden blogien kommenttipalstoilla ja omissa blogeissanne niiden - ah ja voih - niin pelottavilta hyökkäyksiltä! #
Minusta tuntuu, että ainakin justsopivasti, jonka kautta tämän analyytikon viimein löysin, ymmärtää. #
Omasta puolestani toivotan nämä kritiikki-ilmiöt terävine hampaineen lämpimästi tervetulleiksi oman hengentuotteeni kimppuun, sillä kiinnostukseni omaa itseäni kohtaan on niin suunnaton, että kenen tahansa minusta lausuman arvostelun antama tieto hyvittää kevyesti siitä mahdollisesti samalla aiheutuvan pisteliään tuskan. #
Ei sittenkään! #
Itse asiassa se onkin niin, että juuri ne tuskallisimmat pistot tarjoavat minulle kaikkein eniten sitä niin kipeästi itsestäni kaipaamaani tietoa! #
Jotenkin rivienvälistä tulkiten nuo reaktiot kertonevat omaa kieltään suomalaisten yleisestä heikosta kyvystä ottaa vastaan ja kestää kritiikkiä asiatasolla ilman että kaikkea otetaan henkilökohtaisesti..
Jyri: mistä päättelet, että tuo ominaisuus on nimenomaan suomalaisille ominainen?
Ehkä minä sitten tunnistan itseni, en tiedä. Vieläkään en silti näe miksi mitään näistä mainitsemistasi ilmiöistä tarvittaisiin yhtään mihinkään. Blogikriitikko sentään oli jonkinlainen epäonnistunut huumorinkorvike; kielipoliisi häiritsee minua kahta enemmän siksi, että hän näyttäisi olevan jopa jossain määrin vakavissaan.
Minä ymmärrän kritiikin, joka kohdistuu sellaiseen asiaan, jonka vastaanottaja joutuu antamaan jotain pois omastaan, esimerkiksi elokuva- ja kirja-arvostelut. Minä en ymmärrä kritiikkiä, joka kohdistuu blogeihin. Ne ovat kaikki “omalla ajalla” tuotettuja ja ilmaiseksi netistä luettavissa. Miksi niitä pitää “kritisoida” tai “arvostella”, miksi pitää etsiä niistä “virheitä” kun voisi huomattavasti vähemmällä vaivalla vain jättää kyseisen blogin lukematta.
Minusta blogisweetikko ei ymmärtänyt lainkaan. Hän vain jatkoi samaa huonoa vitsiä, ymmärtämättä mikä siinä olin alun alkujaankin vialla.
Voi olla, että elättelen vain haaveita jonkinlaisesta utooppisesta yhteisöstä, josta puuttuisivat ne, jotka uskovat olevansa muiden yläpuolella, ja joilla tämän vuoksi on oikeus määritellä muiden tekemät asiat virheiksi jos ne eivät ole hänen mielensä mukaisia.
Kielipoliisikin tulisi varmasti paljon iloisemmaksi, jos hänelle joku kertoisi, että blogeja voi kirjoittaa jokainen ihan oman halunsa mukaan. Ettei tarvita mitään poliisia. Että hän voi keskittää sen energiansa johonkin kenties hyödylliseen tämän nykyisen sijasta.
Ugus: En väitä lukevani näitä kriitikkoja säännöllisesti, enkä tarkoita sitä, että niitä pitäisikään - mikä taas ei tarkoita, että niin tekeminenkään olisi väärin. Minä vain odotan noihin syventyäkseni sitä, että joku niistä joskus poimii marginaalin paskarautoihinsa. Mutta minä todellakin väitän, että näitä blogeja tarvitaan, ja sen ajan, kun minä olen kuvioissa ollut mukana, niitä on tarvittu vieläpä kipeästi.
Ne ovat oman luonnollisen lokeronsa täydentäviä tekeleitä, joita ilman hahmottelemasi utopiayhteisö olisi totta (tässä mielessä olemme tähän saakka sellaisessa eläneetkin) ja täysin vailla mitään vastavoimia.
Sellainen tilanne olisi minusta sairas ja luonnoton.
Mikään ei ole pyhää, paitsi se, mikä määrittelee itsensä kaiken kritiikin ulko- tai yläpuolelle, eivätkä nämä kriitikot minusta ole sellaisia, vaan sellainen blogiyhteisö, josta nämä pisteliäät kriitikot puuttuisivat, olisi. Enkä ainakaan minä halua kuulua mihinkään niin itseriittoiseen yhteisöön.
Kysymykseen siitä, mikä näiden kriitikoiden motivaationa on, kun kerran blogit ovat vapaasti tuotettuja, en osaa vastata, mutta oikeastaan sen pohdiskelukin on osa sitä, mikä minua myös näissä veijareissa kiehtoo: vaikka kriitikoiden osana on muiden tuottamien sanojen pureksiminen, he paljastavat sitä tehdessään monesti itsestään yhtä paljon kuin arvostelunsa kohteet ja taatusti enemmän kuin monet tusinablogit, jotka eivät paljasta tekijästään juuri mitään.
Ei näihin pidäkään suhtautua kuten kirjallisuus- tai elokuvakriitikoihin, vaan omansalaisina blogeina; blogeina, joiden erikoismauste on se, että ne naamioituvat “blogien kriitikoiksi” tai “blogaajien psykonalyytikoiksi”.
Pilkkaa kukkahattuja, äijiä, seppoja ja maijoja, ruotsalaisia ja mac-käyttäjiä, mutta jos pilkkaat ihmisen oikeinkirjoitusta, niin hän teroittaa keihäänkärkensä saharistin ja metsästää sinut ja lyö kurjaa ruhoasi puunuijalla kunnes sitä ei voida enää tunnistaa.
-vanha blogiviidakon sananlasku
maarimba, sinä vanha blogiviidakon mustis! Hyvin veistelit.
Eivät nuo minuakaan haittaa, kiva vain että maustetta tulee lisää. Ei niitä ole kenenkään pakko lukea, jos ei kiinnosta. Jos niillä on oikeasti asiaa, ne selviävät elossa pitkään, ja muussa tapauksessa ne kuolevat itsekseen kyllä pois.
Mutta noiden haukkuvien koirien (kaikella kunnioituksella) lisäksi olisi kyllä saada ihan vakavasti blogien yleistason *parantamiseen* pyrkiviä blogeja. Maassa olevaa on helppo potkia, kielioppivirheitä tekevää kritisoida ja bloggaajalle vinoilla itsekeskeisyydestä, mutta missä viipyvät kirjoitusoppaat, “mistä löydät hyviä kuvia” -vinkit, meeminluontiohjeet, “mitä vikaa on Bloggerin defaulttileiskoissa” -palstat, jne? Kielipoliisi yrittää, mutta on minun makuuni liian huomiohakuinen.
Prkl, ja jos kirjoittaa julkisesti niin sitten on syytä valmistautua vastaanottamaan myös julkinen, joskus jopa julma ja aiheetonkin kritiikki. Koskee myös blogikriitikoita ;-)
Entäpä, kun joku haavoittuu tällaisen blogien kriitikoksi naamioituneen blogin rattaissa niin, että lopettaa kirjoittamisensa, joka on ollut hänen ainoa henkireikänsä ja angstiensa purkukanava. Jospa hän masentuu purkamattomissa andistuksissaan niin, että joutuu terapiaan, jossa terapeutti, joka on itse asiassa vain terapeutiksi naamioitunut tärkeilijä, sanoo, että et saa puhua ahdistuksestasi kuin kirjakielellä ja sitä paitsi myös pukeudut väärin, opettele ensin puhumaan ja hanki joku ostamaan kunnon vaatteet ellet itse pysty.
Minusta nämä “kriitikot” nimenomaan määrittelevät itsensä blogien yläpuolelle kertoessaan, kuinka pitää tässä kaupungissa elää. Terapeuteiksi ja ylimmäisiksi tiedon haltijoiksi itsensä naamioineet besserwisserit ovat pelottavia, sillä aina löytyy joku, joka ottaa “kritiikin” tosissaan ja aina löytyy siitä joukosta joku, joka masentuu, josta aina löytyy joku, jolta on juuri silloin viety hänen ainoa keinonsa selvitä.
Surullisinta on kuitenkin se, että näiden yläpuolisten taakse asettuu aina hymistelijöiden lauma. Näissä hymistelijöissä on jotain samaa kuin niissä, jotka parveilevat onnettomuuspaikalla nähdäkseen verta ja ruumiita ja pettyvät, jos kuolleita ei olekaan.
Kun Pispalan VPK oli varsinaisen palokunnan poissaollessa sammuttanut uhkaavan tulipalon ja onnistunut pelastamaan kodin ja muutaman hengen, sanoi varsinaisen palokunnan ylipäällikkö, että “väärin sammutettu”.
Janne: Semmoisia blogaamiseen opastavia blogejapa ei tosiaan juuri taida löytyä. Itse koitan kyllä kirjata ylös kaikenlaista nippelitietoa näistä sitä mukaa, kun sitä itselle kertyy ja jos joku asia ärsyttää oikein tosissaan, niin blogaan siitä oikein kunnolla (kuten niistä Bloggerin kommenteista), mutta varsinaisen opastusblogin perustamiseen ei minullakaan taida intoa riittää.
Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että myös blogikriitikoiden on nieltävä omat myrkkynsä. Kriitikon suhtautuminen kritiikkiin saattaa jopa paljastaa jotain taustalla piilevästä asenteesta, eli, että onko kriitikko liikkeellä provoillen, huumorin pilke silmäkulmassaan vai peräti tosissaan.
“Entäpä, kun joku haavoittuu tällaisen blogien kriitikoksi naamioituneen blogin rattaissa niin, että lopettaa kirjoittamisensa, joka on ollut hänen ainoa henkireikänsä ja angstiensa purkukanava.”
Mea pukee omia mietteitäni tässä sanoiksi. Kovin, kovin moni blogi on kirjoittajansa keino pysyä hengissä ja tasapainossa, ja jos kuuntelevan tai kiinnostuneen lukijan sijasta tuleekin paskaa niskaan pilkkujen puuttumisen takia niin tuloksena voi olla pahaa jälkeä.
Kielioppivirheet ovat tämän maailman ongelmista pienimpiä. Niin pieniä, etten jaksa ymmärtää miten vuodesta toiseen niihin tartutaan joka nurkan takana. Antaisivat ihmisen kirjoittaa. Se on hieno asia, teksti.
Ja Jani, itseriittoisuudesta vielä: hassua, että minusta se on alkanut valua blogiyhteisöön vasta juuri näiden blogeja ruotivien blogien myötä. Täällä oli enennen huomattavasti vapaampi olo.
mea: Mietin hetkisen minäkin sitä, että entäpä ne, jotka siitä haavoittuvat, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että koska täällä kuitenkin käsittääkseni roima enemmistö on aikuisia ihmisiä, niin se riski on joka tapauksessa otettava. Ketään ei voi suojella loukkaantumisilta eikä kenenkään sellaisen, joka tarvitsee kirjoittamista henkireikänään ja on samalla kovin herkkä kritiikille, pitäisi kirjoittaa julkisesti. Esimerkiksi LiveJournal tarjoaa mahdollisuuden kirjoittaa suljetusti, joko pienelle kaveripiirille tai vaikka ihan itselleen.
Julkinen kirjoittaminen on julkista. Jos ei kestä sen julkisuuden seurauksia, joista kritiikki - niin aiheellinen ja asiallinen kuin täysin aiheeton ja epäasiallinenkin - on yksi luonnollisimmista, ei pidä kirjoittaa julkisesti.
Mahdollisten lapsiblogaajien suojelu on sitten asia erikseen, mutta siitähän tässä ei ollut (onneksi) kyse.
Ugus: “Kielioppivirheet ovat tämän maailman ongelmista pienimpiä. Niin pieniä, etten jaksa ymmärtää miten vuodesta toiseen niihin tartutaan joka nurkan takana. Antaisivat ihmisen kirjoittaa. Se on hieno asia, teksti.”
Joten miksi suhtautua Kielipoliisiin yhtään sen vakavammin kuin vaikkapa neljän seinän sisälle linnoittautuneeseen blogaajaan, joka esittelee asunnostaan löytyneitä kuolleita kärpäsiä?
Ainakin minä tiedän, että kielioppini on välillä, jos ei peräti suurimman osan ajasta, aivan päin persettä, ja väitän, ettei minuun kolahda vähääkään henkilökohtaisella tasolla se, jos niihin joku tarttuu omalla tahollaan ja nälvii minua niiden kustannuksella (niin kuin näiden puheiden perusteella Kielipoliisi tekee).
Ei se vaikuta minun käsitykseeni itsestäni millään tavalla, koska minä en edes pyri kieliopillisesti täydelliseen ilmaisuun. Sellainen, joka pyrkii, voi ehkä ottaakin sen astetta rankemmin, mutta hänkin saa siinä kuitenkin tavallaan sitä, mitä tilaa; joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
Jani: tyystin samaa mieltä. Kysehän on loppujen lopuksi sananvapaudesta, ja siinäkin on otettava pahat siinä missä hyvätkin. On totta, että olisi parempi, että joitain mielipiteitä tai totuuksia ei ikinä lausuttaisi ääneen, mutta silti niitä ei tule vaientaa. Häirikön ja sorrettujen puolustajan eron kun määrittelevät vain historiankirjat.
Yksi syy siihen, miksi itse aikanaan aloin kirjoittaa julkisesti (nyysseissä siis, internettiä oli ennen blogejakin), oli juuri se, että olin herkkä kritiikille ja halusin kasvattaa paksumpaa nahkaa, jotta olisin vapaampi tekemään mitä haluan. Sekin, kuten moni muukin asia, on opittavissa oleva taito.
Jos kritiikki sattuu liikaa, kannattaa tosiaan aloittaa harjoittelu suljetummista ympyröistä, kuten vaikkapa Livejournalista tai MSN Spaces:sta.
Äskeiseen vielä lisäkommentiksi: Bloggaus antaa toki paljon, mutta vaatii se jotain vastineeksikin. Ei ole olemassa ilmaista lounasta.
Se vain… ehkä minä vain en kestä osoittelijoita ja pilkkaajia. Ne ovat punainen vaate minulle. He lisäävät maailman paskakerrointa. Ei siinä sen kummempaa varmaan. En minä omaan kimppuuni käymistä pelkää. Ylipäätään äärimmäisen harva bloggaaja kirjoittaa niin pahasti pieleen (ainakin omien havaintojeni perusteella) että asioihin olisi itsenimitetyn poliisin taholta syytä puuttua. Tuntuu niin pikkusieluiselta sellainen pilkkukappalejakopäälause-osoittelu.
Vaahtoaminen jos vaikka tähän loppuisi, vaikka.
Pakko kompata Jania - minustakin nämä kriitikot (joista ehdin lukea oikeastaan vain blogikriitikkoa, kielipoliisia vain silmäyksen verran) olivat hauskoja, ja odotin jo innolla, koska arvon kriitikot pääsisivät minun tuotoksiini käsiksi. Heidän kommenttiosastoja luettuani täytyi ihmetellä, mihin on huumorintaju kadonnut, vai osuiko vain arkaan paikkaan. Minusta aikuiselle ihmiselle pitäisi olla edes jossain määrin selvää huumorin ja tosissaanolemisen raja.
Blogistaniassako nykyään vapaampaa? Annas olla kun perustat kritisoivan vitsiblogin, niin jo on lynkkaajajoukko ovien takana kuin natsi-Saksassa, hah!
Ugus: Olen muuten havainnut saman, että nimenomaan kirjoituslahjakkaat tuntuvat ottaneen blogit omakseen - mikä ei näin lausuttuna kuulosta kovinkaan yllättävältä - ja tosi rupuisesti kirjoittavia (siis ettei lauseisiin sisältyvistä ajatuksista meinaa ottaa tolkkua) on suhteellisesti paljon vähemmän kuin ulkona luonnossa.
L.B.: Sama asian, eli tämän “mutta mehän tehdään tätä hampaat irvessä tosissaan, ettäs kehtaatkin” -suhtautumisen havaitseminen siellä kommenteissa oli minullakin kirjoitukseni pontimena. Ironisen ja sarkastisen tyylisi takia minua puolestaan olisi yllättänyt, jos sinä et olisi kyennyt näkemään näiden tyyppien ja heidän ympärilleen tomupilviä nostattaneiden jälkijoukkojen koomisuutta.
Ugus: “ehkä minä vain en kestä osoittelijoita ja pilkkaajia. Ne ovat punainen vaate minulle.”
Niinpä. Minullakin välillä keittää yli, kun näen jonkin liian räikeän tapauksen, erityisesti jos se liippaa läheltä kotiovea.
Ongelma on siinä, että on todella vaikea tehdä asialle mitään muuttumatta itse osoittelijaksi tai pilkkaajaksi. Joskus se toimii, jos sen vetää roimasti yli; joskus ei. Joskus siitä päätyy itse melkomoiseen paskasaaviin, mutta useimmiten asia kuitenkin unohtuu suurelta yleisöltä nopeasti. “Oikeastihan” niiden pitäisi vain antaa olla, mutta ihmisiä kun vain ollaan, niin se on aika vaikeaa välillä.
Minusta on kuitenkin ihan helvetin hyvä, että on olemassa niin tosikoita kuin kusipäitäkin: monokulttuuri on varmin tapa tuhoon. Kunhan eivät silmille hypi.
(Muistaakseni joku käsikirjoittaja kerran sanoi, että paras balanssi on se, kun 10% pitää juttua ihan ilmiselvänä, 80% yllättyy, ja 10% ei tajua koko jutusta mitään. Sama pätee varmaan blogikirjoitteluunkin: jos tasapainoa vetää liikaa jompaan kumpaan laitaan, niin siitä tulee huono. Jonkun pitää aina ärsyyntyä vähän ;-)
Ei pidä provosoitua, vaikka provosoidaan, sanoi joku minua viisaampi. Loukkaantuminen on subjektiivinen kokemus, jossain sanottiin hiljattain (piru kun ei muista missä).
Miksi loukkaantua jostain sellaisesta, jonka itsekin määrittelee vähäpätöiseksi? Jos kyseessä onkin oma heikko kohta, ei hätää. Harvat asiat ovat niin vaikeita, ettei niitä oppisi hiukan opettelemalla.
Enpä tiedä, mitä tähän pitäisi sanoa. Olen epäilemättä yksi näistä tosikoista, joille onneksi voidaan edes nauraa. Luulen kuitenkin erottavani vittuilun (anteeksi ruma san…) huumorista. Ja sitä en todellakaan voi ymmärtää, että huumorin varjolla vittuillaan (anteeksiante…). Ihminen voi kirjoittaa tosissaan olematta tosikko - etkös Jani sinäkin kirjoita tosissasi?
Ja jotta tätä nyt ei tulkittaisi niin, että koen itseäni vastaan hyökätyn, totean, että ei ole näin. Aiemmin olisi ehkä ollut, ja siksi niskakarvani nousevat pystyyn tilanteissa, joissa jotakuta saatetaan loukata turhaan. Olen kasvanut rohkeammaksi, mutta en siksi, että joku olisi ystävällisyydessään vittuillut (voi antee.…) minulle kunnes kuori kovettui.
Te houkat minua pidättelitte tämän mielenkiintoisen keskustelun pyörteissä niin, että myöhästyin puoli tuntia terapiasta!
maarimpauttaja sanoi loukkaantumisesta hyvin, ja Jannekin samaa asiaa sivusi tuolla aiemmin; vaikka loukkaantuminen ei olekaan mukavaa, niin niihin sisältyy kuitenkin yleensä tilaisuus oppia jotain uutta itsestä ja siinä mielessä blogi onkin vallan mainio keino oman nahkan parkkiinnuttamiseen. Nämä kun ovat kuitenkin sen verran itsekunkin omia projekteja, että näihin eivät sattumanvaraiset ilkiöt (spämmerit poislukien) kovin usein eksy, niin niihin loukkauksiin ei kukaan huku, toisin kuin kuvittelisin helposti käyvän jollain keskustelupalstoilla (Suomikaks… köh).
Pälli: “Ja sitä en todellakaan voi ymmärtää, että huumorin varjolla vittuillaan (anteeksiante…).”
Täällähän ei rumia sanoja anteeksi pyydellä, eikä anneta!
Huumorin ja vittuilun välinen raja on hiuksenhieno. Se on sivumennen sanottuna ilmiö, jolla mitvitin kaltaiset blogit ratsastavat ja menestyvät.
Minusta kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun kyse ei ole enää rajalla tasapainoilusta vaan näiden kahden “genren” groteskista sekottamisesta, syntyy jotain uutta ja mielenkiintoista, syntyy taidetta.
“Ihminen voi kirjoittaa tosissaan olematta tosikko - etkös Jani sinäkin kirjoita tosissasi?”
Aivan ehdottomasti kyllä ja en.
“Olen kasvanut rohkeammaksi, mutta en siksi, että joku olisi ystävällisyydessään vittuillut […] minulle kunnes kuori kovettui.”
Vaikka vittuilu käsittääkseni joissain piireissä voikin olla ystävällistä, niin luulen, että tässä käsillä oleva vittuilu ei ole sitä ystävällistä, vaan sitä pirullista lajia. Jos ystäväni vittuilevat minulle, minä en pidä siitä, mutta vihollisteni minä haluan vittuilevan minulle.
Ystäviltä tulevat iskut satuttavat ihan liikaa ollakseen hyödyllisiä, mutta kun viholliseni lyö minua, niin minä tiedän, että hän tekee sen, koska rakastaa minua.
Avataan ne mielet, jätkät! (Elän tällaista harvinaisen luovaa kautta. Lisäksi kutsun ihmisiä hämmentävän paljon “jätkiksi”.)
Anteeksi jos kuulostan julmalta, mutta minusta on suoraan sanottuna aika kukkahattutätimäistä puhua siitä, miten joku raukka nyt voi haavoittua pahasti ja menettää ainoan kanavansa kommunikoida ja niin edelleen.
Onhan se tietysti kilttiä ajatella ihmisten tunteita, mutta jos kirjoittaa nettiin, pitäisi ymmärtää, että se teksti on julkista ja kaikkien nähtävissä. Silloin pitää minusta osata varautua siihenkin, että kaikki eivät vain nyökyttele hyväksyvästi tai osoita seisaaltaan suosiota.
Eräältä loppui nahan parkkiinnuttaminen ja kirjoitushalu kerran lähes tyystin kun tosikkona tosissaan kirjoitettuaan sai kommentin tyyliin “oletko tosissasi oikein ajatellut noin vai onko tämä joku filosofian opiskelijoiden huono pila?” sävyllä “ei kukaan voi tosissan käyttää aivojaan tuohon” tai “ei tuollainen tarvitse aivoja”. Muistaakseni perään vielä toivomus että toivottasti olisi se huono pila edes. …Oma vika, mitäs kirjoitin julkisesti ajatuksiani jotka olin tosissani ajatellut. Vielä omalla nimellä ja kuvalla. Ei pitäisi herkkien ihmisten.
Oho, täällä on näemmä joku kaima kommentoimassa. Oisinko mää vaikka J II sitten jatkossa.
Vähän tunnetun ja luetun blogin paras puoli on varmastikin muuten se, miten vähän kommenttipaskaa sinne kertyy…
“Täällähän ei rumia sanoja anteeksi pyydellä, eikä anneta!”
Joo, en tiedä itsekään, mitä tuo anteeksipyytely tarkoitti. Se vain tuli jostain. ;)
“Minusta kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun kyse ei ole enää rajalla tasapainoilusta vaan näiden kahden “genren” groteskista sekottamisesta, syntyy jotain uutta ja mielenkiintoista, syntyy taidetta.”
Taidetta, mikä ettei, taiteen käsite voi olla laaja. Mutta mikä on taiteen tekemisen tavoite - oikeuttaako se loukkaamaan toisia ilman mitään muuta tavoitetta? Jos kritiikillä pyritään muutokseen, vittuilu on turhaa eikä edesauta muutosta. Jos on kyse taiteesta, miksi ottaa kohteeksi tuntemattomat ihmiset, jotka turhaan saattavat loukkaantua?
“Vaikka vittuilu käsittääkseni joissain piireissä voikin olla ystävällistä, - - -
Ystäviltä tulevat iskut satuttavat ihan liikaa ollakseen hyödyllisiä, mutta kun viholliseni lyö minua, niin minä tiedän, että hän tekee sen, koska rakastaa minua.”
En minäkään tarkoittanut hyväntahtoista pilkkaa, jonka harrastajia kyllä tunnen useita. Vaan sitä pirullista, jota olen saanut kyllä kokea. Mutta siitä ei tosiaankaan ole ollut mitään hyötyä muutoksen kannalta.
Itse otan kritiikkiä vastaan mieluummin ystäviltä, vaikka se sattuukin enemmän.
Outi: kritiikki ja vittuilu ovat eri asioita. Eikä julkisuus ole mikään syy sille, että vittuilu tulisi hyväksyä. Jos olisi, niin miksi hemmetissä lapsille yritetään opettaa tapoja? Jos julkisuuden varjolla saa syytää eetteriin mitä tahansa, niin menkööt penskat haistattelemaan mummoille täysin rinnoin.
Vielä: jos esimerkiksi blogikriitikon oikea tavoite olisi ollut kritisoiminen eikä pelkkä suosion kalastelu, teksti olisi taatusti ollut toisenlaista. Näinhän toki sai hyvät naurut minusta ja muista tosikoista. Toivottavasti oli sen pahan mielen arvoista, mitä hän varmaankin monille tuotti.
J II: Teitä jeitä (äh, taivuta sitä nyt sitten) on enemmän kuin vähän! Siitä voi kyllä aiheutua ongelmia, jos ette erottaudu toisistanne. Minä tiedän kyllä, kun meidän suvussa oli meidän ikäpolven lasten aikaan joku ihme J-villitys, eli suurimman osan etunimi alkaa sillä.
Pälli: “Mutta mikä on taiteen tekemisen tavoite - oikeuttaako se loukkaamaan toisia ilman mitään muuta tavoitetta?”
Minusta tuntuu, että loukkaaminen voi hyvinkin olla jonkin taiteen ainoa tavoite. Siitä, onko se hyvää vai ei, on toki mahdotonta sanoa mitään pelkästään sen tiedon varassa.
“Jos kritiikillä pyritään muutokseen, vittuilu on turhaa eikä edesauta muutosta.”
Yleensä se on turhaa tai vähintäänkin hidastaa muutosta, jota sillä pyritään aikaansaamaan, mutta ei aina. On myös muutoksia, jotka jäisivät tapahtumatta, jos ilkeämielinen vittuilu olisi kokonaan kielletty.
“Jos on kyse taiteesta, miksi ottaa kohteeksi tuntemattomat ihmiset, jotka turhaan saattavat loukkaantua?”
Nyt en ymmärrä. Minusta nimenomaan se, että kohteena ovat tuntemattomat ihmiset, puhuu sen puolesta, että kyse on taiteesta. Eikä heidän loukkaantumisensa ole turhaa, vaan osa sitä tapahtumaa, joka muodostaa teoksen.
“Eikä julkisuus ole mikään syy sille, että vittuilu tulisi hyväksyä. Jos olisi, niin miksi hemmetissä lapsille yritetään opettaa tapoja?”
Joo, totta kai. Mutta tosiseikka on se, kaikki eivät sitä opi, ja itse kullakin on välillä heikot hetkensä. Jos aikuinen ihminen ymmärtää vittuilevansa, niin sitä ei enää tapakoulutuksella muuteta.
Ja kuten sanottu, yksilönvapauteen kuuluu myös valinta olla ääliö. Kenellekään ei tule pakottaa hyviä tapoja - ne voi opettaa, mutta viime kädessä niiden noudattaminen on kuitenkin jokaisen oma päätös.
Joka tapauksessa, olisi kovasti naivia olettaa, että internetissä ei ole ihmisiä, jotka ovat eri mieltä kanssasi. Riippumatta mielipiteestäsi. Ja internetin käytännön anonyymiys tuo ihmisten pahimmat puolet esille - monia netissä esitettyjä kommentteja ei tosiaan heitettäisi päin näköä.
Retorisesti voisi kysyä: Jos anonyymi kommentoija loukkaa anonyymiä bloggaajaa, onko ketään todella loukattu?
Pitäis kai itekki ottaa kantaa tähän asiaan ja kertoa teille MITEN ASIAT OIKEASTI OVAT!
Mutjoo. Kokemuksellahan tässä monesti mennään. Puhun usein ettei ihmisen itsensä kannata alistua kiusattavaksi, väkivallan uhriksi, läheisriippuvaiksi tai ties mitä. Tämä lienee kai omien kokemusten pohjalta tuleva malli. Ei tietenkään se miten kaikki ajattelee/tuntee. Ja jos kirjoitan siten niin en kiellä pohtimasta sen mahdollisuutta itselle. Joskaan en käsittääkseni kehotakkaan. Ehkä pitäisi.
Pitäisi kirjoittaa enemmän oikeita asioita.
abel: Keskimmäinen kappaleesi oli kuin pallo. Ei siis muodoltaan, mutta jotenkin… se oli minusta pallo.
Minustakin sinun pitäisi kyllä kirjoittaa enemmän, piste. Mukavaa luettavaa ovat.
Joka heitetään jollekkin vai josta ei saa otetta?
Ehkä sekä että.
Minusta sekä että. Semmoinen, joita minäkin yritän kykyni mukaan pyöräytellä.
Koetanpa muotoilla jossain vaiheessa jotain kahvaa niihin. Tarpeen vaatiessa.
Huoh, elämä on ollu niin kiireistä (on), että nää kommennoinnit on tällasia pikavisiittejä. No siis…
* Loukkaaminen taiteen tavoitteena -
Eilen jäin pohtimaan, että mitähän oikein käsitän taiteella. En ehtiny pääsemään mihinkään lopputulokseen, pitäis olla aikaa laittaa ajatukset paperille tai tietsikan ruudulle ja sitte työstää niitä siinä. Sillai tulis selkeyttä ajatuksiin.
No, kuitenki haluaisin kyseenalaistaa “taide itseisarvona”-ajattelun. Jos taide määritellään löyhästi, ja sitä pidetään itseisarvona, sen nimissä voidaan tehdä pahaa. Siksi halua löyhään määrittelyyn liittää itseisarvo-ajattelun kyseenalaistamisen. Tällöin voi sanoa, että joo, taidetta on, mutta arvioida erikseen sitä teoksen moraalista tai muuta arvoa.
Tässä voi nyt olla ristiriitoja, kun eivät ole valmiita ajatuksia.
* vittuilu voi aiheuttaa positiivistakin muutosta, myönnän.
* loukkaantuminen taiteena - Minusta moraalin pitäis tulla ennen taidetta, eli olla yksi mittapuu, jolla taidetta arvioidaan. Muistaakseni Maija (naulasaari.blogspot.com) joskus kirjoitti taiteilijan moraalista jotakin sellaista, että valokuvaajan kuuluisi pyytää lupa kuvaamiseen kohteena olevilta ihmisiltä.
Jos jollekin tuli kriitikon teksteistä hyvin paha mieli, heitä tuskin lohduttaa se, että he osallistuivat taideteoksen luomiseen. Eikö heidän olisi pitänyt saada päättää haluavatko osallistua?
Itse ajattelen, että toisten loukkaaminen on turhaa, jos se tapahtuu vain siksi, että minä siitä hyödyn tai saan hupia.
* Janne… on totta, että kaikki eivät halua noudattaa tapoja, ja että kaikille sattuu huonoja päiviä. Mutta eihän se tarkoita, että pitäisi luopua ihanteesta, jos uskoo sen olevan tosi ja oikea - vai tarkoittaako?
Hyvin sanottu, että anonyymiys tuo huonot puolet esiin. Lisäksi se voi korostaa hyviä puolia, uskon niinkin. Jokatapauksessa anonyymin takana on tunteva ihminen - jos spämmirobotteja ei lasketa.
Pälli: “No, kuitenki haluaisin kyseenalaistaa »taide itseisarvona«-ajattelun. Jos taide määritellään löyhästi, ja sitä pidetään itseisarvona, sen nimissä voidaan tehdä pahaa.”
Totta, tai tarkemmin sanottuna asioita, jotka jonkun mielestä ovat pahoja.
“Siksi halua[n] löyhään määrittelyyn liittää itseisarvo-ajattelun kyseenalaistamisen. Tällöin voi sanoa, että joo, taidetta on, mutta arvioida erikseen sitä teoksen moraalista tai muuta arvoa.”
Jos moraalin asettaa taiteen yläpuolelle niin silloin se varmastikin kieltää tässä kuvatun luomisen lajin, johon sisältyy mahdollinen satuttaminen. Olemme näin ehkä löytäneet meidän kahden välisen, perimmäisen näkökulmaeron: sinä asetat moraalin taiteen yläpuolelle, minä toisin päin.
Joo, tai luulen, että olemme löytäneet kaksikin eroa - jos tulkitsen oikein tuon lauseen “…asioita, jotka jonkun mielestä ovat pahoja.”
Luulen siis toisen eron olevan sen, että minä uskon absoluuttisen pahan olemassaoloon, siinä mielessä, että se on pahaa, eikä vain jonkun mielestä pahaa. Absoluuttisuus ei vielä kerro mitään tämän pahan suuruudesta, eikä luonteesta muutoin. Vain sen, että on asioita, jotka ovat tilanteesta riippumatta pahoja.
Paha on kyllä korni sana tähän paikkaan, mutta paha mennä parempaa näin äkkiä pitemmästi selittämättä käyttämään. ;)
Pälli: Totta, tuossakin meillä on näkemysero, eli tulkitsit lauseeni ihan oikein: minulle kaikki on suhteellista. Hyvä ja paha varsinkin.
Ok:)
Tämä on ollu mielenkiintonen keskustelu. Jäi paljon ajattelemista.
Kiitos!
Mitäpä tuosta. Hyvään keskusteluun tarvitaan kaksi; kiitos itsellesikin! :)