El Enigma del deseo: Mi madre, mi madre, mi madre
#1496. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 10.59.55, kirjoittanut Jani. 19
Unimaailmani teki uudet pohjat viime yönä kuvottavuudessa. Voin nyt sanoa tämän virtuaalisen kokemukseni pohjalta, että oidipaalifantasian täydellistymä, sukupuoliyhdyntä oman äidin kanssa, on juuri niin vastenmielinen kokemus kuin voisi kuvitella. #
Onneksi minulla on tälle selitys jo valmiina: lukiessani pari päivää sitten äidistä, jollaista syksyinen ikävöi, huomasin, että minä haluaisin olla sellainen. Huomasin myös olevani sellainen, jollaiseksi hän omaansa kuvaa. #
Paitsi etten tietenkään ole äiti, mutta siis siltä osin, mitä tähän arkuuteen/rohkeuteen tulee. Uneni nyt vaan sitten mokasi tämän pikku yksityiskohdan, että kyse oli nimenomaan näistä henkisistä ominaisuuksista eikä yhtymisestä lihaan, perkele. Yäkyäkyäkyäk. #
Minunkin äitini on kuulemma nuoruudessaan ollut hurjan pelokas (ja kärsinyt paniikkihäiriöstä ja ties mistä), mutta sai äitiytensä myötä ylimääräistä rohkeutta. Ilmeisesti vasta äidinvaisto, kyky asettaa lapsen etu oman hyvinvoinnin edelle, antoi riittävästi voimia omien pelkojen voittamiseen. #
olen nähnyt joskus vastaavanaiheista unta ja se oli ehkä kiusallinta ja kuvottavinta ja inhottavinta ikinä! :O Joskus sitä toivoo, että ei näkisi unia ollenkaan.
Vaikka viimeöisessä painajaisessani myöhästyin vain töistä.
Kyllä unille saisi olla kaukosäädin, josta voisi vaihtaa kanavaa silloin, kun sieltä tulee jotain tämmöistä. Luulisi, että aina joltain kanavalta sentään jotain mukavampaa katseltavaa löytyisi!
Oho hui, mikä siinä on niin kamalaa?
Minä olen koko elämäni etsinyt miestä, joka on samanlainen kuin äitini. Kissalle sanonkin monesti, että hän on äitini.
En osaa kuvitella maailmaa, jossa ei haluaisi maata äitinsä kanssa. Eihän mikään voisi olla turvallisempaa ja ihanampaa ja kauniimpaa. Keinumista täydessä tuttuudessa, paluuta alkulähtökohtaan, josta irroittautuminen on ollut niin työlästä ja satuttavaa. Eihän seksin tarvitse olla pornahtavaa ollenkaan.
Vai?
(Voi hitsit, nyt en kyllä yhtään tajua.)
Veloena: Mulle on vissi ero siinä, että etsii samanlaista ihmistä kuin äiti ja siinä, että… örrk…
Olla läheinen äidin kanssa sellaisella tavalla kuin mitä lapsi haluaa ja tarvitsee, sen minä kyllä ymmärrän, ja kaipuun siihen. Sitä voi ehkä jopa nimittää seksuaaliseksi vaikkei se ulkoisesti sitä muistutakaan.
Se, mikä tästä minulle tekee vastenmielisen, on se, että siinä vaiheessa, kun ihminen aikuistuu ja se äärimmäisen hellyyden ja läheisyyden kokemisen keino ottaa aikuisen seksuaalisuuden muodon, sen objekti samalla siirtyy hyvin jyrkästi pois kaipuun alkuperäisestä kohteesta.
Tai niin se on tehnyt ainakin minun tapauksessani.
Ummh, varmasti seksuaalisia kehityksiä on varsin monenmoisia. Kyllä itsekin tunnistan jonkinlaisen haluamisen siirtymisen toisenlaisiin sfääreihin, sellaista oli joskus yhdenyönjuttujen valtakaudella. Mutta kun on tarpeeksi pitkään jonkun toisen kanssa, alkaa tajuta, kuinka äiti-lapsimainen suhde itse asiassa on monissakin piirteissään. Ja sitten ei oikein enää osaa kuvitella, miten se olisi voinut mennä toisin.
Missähän kohtia se eriytyminen äitifantasioista tapahtuu? Ehkä murrosiässä. Mulla se kesti varmaan tasan sen murrosiän, jonka lasken loppuneen vasta 21-vuotiaana, jolloin palasin taas osaksi perhettä, osaksi itseäni ja aiempaa universumiani, jotka kielsin päättäväisesti sen kuuden vuoden ajan, jonka murrosikä kesti.
Itse olin jotenkin ajatellut, että aikuisen seksuaalinen muoto viittaisi nimenomaan siihen, että osaa palata sellaisesta murrosikäisestä pornahtavasta panokuvastosta takaisin johonkin paljon vanhempaan ja perustavampaan yhteisyyteen/ykseyteen, hiljaisen luottamuksen mysteeriin, jossa sukuelimillä ei ole niin keskeistä roolia.
Hmm, ehkä olen vähän friikki tässä asiassa. Ihmiset juttelevat niin harvoin äitifantasioistaan ja jotenkin sitä on vain ajatellut, että se johtuu siitä, että heillekin aihe on itsestäänselvä pyhä. Ehkä muut ajattelevatkin seksin kuluessa sukuelimiä ja sen sellaista, eivätkä pilviä ja puita ja maailmanpyöriä, kaikkea hyvää ja kaunista ja ihanaa?
En kyllä pitäisi siitä ajatuksesta, että äiti himoitsisi minua seksuaalisesti. Ehkä siinä onkin jonkinlainen uhkaava sävy. Himoitsemisessa, ylipäänsä, kummalta hyvänsä puolelta. Mutta jos sellaista vain tapahtuisi, haluamatta, voimatta sille mitään, olisiko siinä mitään pahaa? Jos tilanteeseen vain ajautuisi, ei kai se ilkeältä tuntuisi?
:0, yllätyin äitikirjoituksen herättämistä assosiaatioista. Oikeastaan tuo, mitä kirjoitit koskee itseänikin. Haluaisi olla sellainen kuin se “unelmaäiti” ja on sitten kuitenkin enemmän sellainen paniikkinen äiti, itselleen siis, kenellekään toiselle ei onneksi ole vielä äiti.
Syksyinen: Sepä se. Enkäpä tahtoisi vanhemmaksi ruvetakaan niin kauan, kuin olen niin arka, kuin olen.
“Kyllä unille saisi olla kaukosäädin, josta voisi vaihtaa kanavaa silloin, kun sieltä tulee jotain tämmöistä.”
Kerran kävi siten, että olin jo melkein hereillä ja näin jotain todella typerää unta, ajattelin, että “onpas paska uni, voisin herätä” ja sitten heräsin. Tuo on naurattanut minua monesti jälkeenpäin :D Kun tuntuu jotenkin ihan uskomattomalta. Se toteamus tavallaan kuului siihen uneen.
Unet on hassu asia.
Jotenkin sun kirjoitusten perusteella ajattelisi, että olisit hyvä vanhempi, sellainen rauhallinen, lempeä ja oikeudenmukainen.
*ü*
norsis: Minäkin olen joskus nähnyt nuita tuommoisia. Vieläkin useammin olen nähnyt niitä semmoisia, joissa olen tuntenut niin suurta ahdistusta, että olen jotenkin unen läpi tajunnut sen, etten kestä tätä, ja herännyt sitten siihen.
Syksyinen: Hih! :) Ehkä olisinkin, mutta olisin sitä tuon arkuuteni ohella.
Aika tasapainottelua on tämä äitiys, kun toisaalta tajuaa, miten vaikea paikka tämä maailma on (etenkin vammaiselle ihmiselle, kääk), mutta toisaalta lapsi tarvitsee mun riittävää varmuuttani, tukeani ja fiilistä, että kaikki on lopulta oukei. Mokia sattuu, pulmia tulee, vaikeitakin vaiheita, mutta yhdessä niistä selvitään. Itsellä pitää mielenrauhan takia olla semmoinen lievä pilvi kaiken pahan päällä, mutta kuitenkin jalat maassa -realismia, joka estää silmien sulkemisen todellisilta ongelmilta.
Siitä osaan nyt olla iloinen (kun luin Syksyisen jutun), että lapsen ei tarvitse olla huolissaan minun pärjäämisestäni, mistä kiitos :-) Äitihommissa ei voi olla täydellinen, joten tämmöiset positiiviset tajuamukset huojentavat kiusallisen voimakasta tietoisuutta omasta epätäydellisyydestä.
PS. Mustakin olisi kuvottavaa nähdä insestiunta. Sen sijaan olen mielikuvissa lohduttautunut valtaisan äitijumalan suunnattoman voimakkaassa sylissä, mutta siinä ei ole ollut mitään seksuaalista, vain ihanaa regressiota ja lepoa tauottomasta vastuusta. Eikä se äitijumala ole ollut varsinaisesti oma äitini.
kaura: Siinäkin on yksi hyvä syy minun olla rupeamatta vanhemmaksi ainakaan lähiaikoina: minun olisi kovin vaikeaa kyetä hyväksymään epätäydellisyyttä omassa vanhemmuudessani. En kykenisi olemaan ajattelematta sitä, että siinä tekemäni virheet heijastuisivat toisen ihmisen elämään… tällaisia lohdullisia ajatuksia tässä heittelen ilmoille… :P
Tuommoisesta äitihahmosta minäkin voisin nähdä unta vallan mielelläni.
Jotta se ei menisi kokonaan ohi muilta, kiinnitän tässä huomion Veloenan kommenttiin joka oli, pahus vieköön, jäänyt moderointiin lojumaan.
Veloena: “Itse olin jotenkin ajatellut, että aikuisen seksuaalinen muoto viittaisi nimenomaan siihen, että osaa palata sellaisesta murrosikäisestä pornahtavasta panokuvastosta takaisin johonkin paljon vanhempaan ja perustavampaan yhteisyyteen/ykseyteen, hiljaisen luottamuksen mysteeriin, jossa sukuelimillä ei ole niin keskeistä roolia. Hmm, ehkä olen vähän friikki tässä asiassa.”
(Nidoin kahdesta kappaleesta jälkimmäisen ensimmäisen lauseen ensimmäisen loppuun - pahoittelen, jos sanomasi painotus muuttuu tavalla, jonka koet sanojen panemiseksi suuhusi.)
Hassua sikäli, että minä taas olen aina kokenut itseni poikkeavaksi sen takia, että minulle tuo, jota kuvasit perustavammaksi yhteisyydeksi ja hiljaisen luottamuksen mysteeriksi, on ollut aina ensiarvoisen tärkeää, ja kaikki sukupuolielimiin liittyvä toisarvoista siihen nähden. Eikä pelkästään toisarvoista, vaan ajoittain suorastaan vastenmielistä.
“Ehkä muut ajattelevatkin seksin kuluessa sukuelimiä ja sen sellaista, eivätkä pilviä ja puita ja maailmanpyöriä, kaikkea hyvää ja kaunista ja ihanaa?”
Jotenkin ainakaan minun päähäni ajattelu ja seksi eivät tunnu sopivan yhtä aikaa. Ehkä se on sukupuolityypillinen ominaisuus.
“Mutta jos sellaista vain tapahtuisi, haluamatta, voimatta sille mitään, olisiko siinä mitään pahaa? Jos tilanteeseen vain ajautuisi, ei kai se ilkeältä tuntuisi?”
Kyllä tuntuisi. Juuri sen minä nyt tiedän tuon unen myötä. Hngggh.
Onneksi vanhemmalla ei ole absoluuttista valtaa lapsensa tulevaisuuden yli, ainakaan kun puhutaan suht. normaalista vanhemmuudesta eikä mistään lasta järjestelmällisesti tuhoavasta (väkivaltaisesta, tynnyriin sulkevasta tms. meiningistä).
Herkät lapset tosin reagoivat enemmän, niitä heijastuksia tulee vahvempana ja pulmien korjaaminen on vaikeampaa. Siksi esim. vammaisen lapsen hoito voi olla suunnattoman paljon raskaampaa vastuultaan kuin vammattoman. Kuntoutuksen väliin jättäminen saattaa merkittävästi heikentää koko loppuelämän pärjäämistä. Vammaton lapsi ottaa ympäristöstä itse suunnattoman paljon sitä, mitä tarvitsee, kun taas vammaiselle lapselle joutuu ehkä raahaamaan jokaisen asian tarjottimella eteen tuhat kertaa.
Lapsi on syntymästään lähtien persoonallinen subjekti ja kun (en sano edes autisteista “jos”) hän sosiaalistuu, hän ottaa vaikutteita muualtakin kuin omilta vanhemmiltaan. Vastuu on vanhemmalla tietenkin valtaisa (lapsen ominaisuuksien mukaan vaihdellen), mutta valta on lopulta rajallista.
Itse en ole täydellisistä vanhemmista minäkään, aika kaukana siitä, mutta sain tarpeeksi työkaluja ja evästä, että olen pystynyt itse korjaamaan niitä asioita, jotka ovat olleet rempallaan. Pari vuotta intensiivistä työtä vaativat isoimmat asiat ja sen jälkeen on kai enää ollut pientä laittoa. Eväillä ja työkaluilla varustaminen on kohtuullisen hyvä tavoite vanhemmuudelle. Lapsella olisi keinoja tehdä oma elämänsä.
Ei ole täydellisyyttä vanhemmuudessa, parhaimmillaan se on vuorovaikutusta, läheisyyttä, opettelemista. Itsen opettelemista, lapsen opettelemista, perheen kokonaisuuden opettelemista, muun maailman opettelemista uusista näkökulmista lapsen kasvaessa. Se on kiehtovaa, kunhan epävarmuuden ja epätäydellisyyden kanssa oppii elämään. Mutta minä olenkin elämäntapaopiskelija. Tässä lajissa ei tule koskaan valmiiksi, eli opintojen loppua ei näy.
Ajattelin diplomin kumminkin tuikkaista käärinliinan taskuun, että on millä elvistellä tuonpuoleisessa.
Sori, tuli tämmöinen vuodatus :-)
kaura: Ei se mitään, täällä saa vuodattaa kun siltä tuntuu. :) Niinhän minäkin täällä teen (n. monta kertaa joka päivä).
Minusta aina näitä sinun juttujasi (olivatpa ne sitten blogissasi tai näissä kommenteissa) lukiessa alkaa tuntua siltä, että ehkä se vanhemmuus sittenkin on mahdollisuuksien rajoissa oleva juttuhomma. Lisäksi minusta sen takia aina tuntuu myös jotenkin kummasti siltä kuin minua koetettaisiin houkutella siihen hommaan ;)
Varmaa on ainakin se, että sitten, jos se vanhemmuus joskus iskee päälle, niin otan näistä neuvoistasi kyllä vaarin. Sen verran vankka kokemus ja molemminpuolinen (siis sekä lapsen että vanhemman näkökulmat huomioonottava) ymmärrys näistä paistaa, että jotain itua näissä on oltava.
En myönnä yrittäväni käännyttää ketään vanhemmuuteen :-D Minusta olisi kumminkin hienoa, jos vanhemmiksi ryhtyvät tajuaisivat myös omaa lapsuuttaan. Sieltä minä ainakin ammennan ymmärrystä, vaikka samalla tolkutan itselleni, että omat lapseni ovat erilaisia kuin minä-lapsi. Mutta ainakin välttäisi omien vanhempiensa pahimmat höhhikset ja välttäisi myös toiseen ääripäähän haksahtamisen.
Haluan yhtyä ja yhdynkin Kauran sanoihin ja ajatuksiin vanhempien oman lapsuuden muistamisesta.