marginaali

El Enigma del deseo: Mi madre, mi madre, mi madre

#1496. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 10.59.55, kirjoittanut Jani.

Uni­maa­il­ma­ni teki uudet poh­jat vii­me yönä kuvot­ta­vuu­des­sa. Voin nyt sanoa tämän vir­tu­aa­li­sen koke­muk­se­ni poh­jal­ta, että oidi­paa­li­fan­t­asian täy­del­lis­ty­mä, suku­puo­liyh­dyn­tä oman äidin kans­sa, on juu­ri niin vas­ten­mie­li­nen koke­mus kuin voi­si kuvi­tel­la. #

Onnek­si minul­la on täl­le seli­tys jo val­mii­na: lukies­sa­ni pari päi­vää sit­ten äidis­tä, jol­lais­ta syk­syi­nen ikä­vöi, huo­ma­sin, että minä haluai­sin olla sel­lai­nen. Huo­ma­sin myös ole­va­ni sel­lai­nen, jol­lai­sek­si hän omaan­sa kuvaa. #

Pait­si etten tie­ten­kään ole äiti, mut­ta siis sil­tä osin, mitä tähän arkuuteen/rohkeuteen tulee. Une­ni nyt vaan sit­ten moka­si tämän pik­ku yksi­tyis­koh­dan, että kyse oli nime­no­maan näis­tä hen­ki­sis­tä omi­nai­suuk­sis­ta eikä yhty­mi­ses­tä lihaan, per­ke­le. Yäkyä­kyä­kyäk. #

Minun­kin äiti­ni on kuu­lem­ma nuo­ruu­des­saan ollut hur­jan pelo­kas (ja kär­si­nyt paniik­ki­häi­riös­tä ja ties mis­tä), mut­ta sai äitiy­ten­sä myö­tä yli­mää­räis­tä roh­keut­ta. Ilmei­ses­ti vas­ta äidin­vais­to, kyky aset­taa lap­sen etu oman hyvin­voin­nin edel­le, antoi riit­tä­väs­ti voi­mia omien pel­ko­jen voit­ta­mi­seen. #

 
•)) 19 kommenttia postaukselle El Enigma del deseo: Mi madre, mi madre, mi madre. ↩
  1. #3691. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 11.49.40, kirjoittanut norsis.
    norsis

    olen näh­nyt jos­kus vas­taa­va­nai­heis­ta unta ja se oli ehkä kiusal­lin­ta ja kuvot­ta­vin­ta ja inhot­ta­vin­ta iki­nä! :O Jos­kus sitä toi­voo, että ei näki­si unia ollenkaan.

    Vaik­ka vii­me­öi­ses­sä pai­na­jai­ses­sa­ni myö­häs­tyin vain töistä.

  2. #3692. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 12.05.53, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Kyl­lä unil­le sai­si olla kau­ko­sää­din, jos­ta voi­si vaih­taa kana­vaa sil­loin, kun siel­tä tulee jotain täm­möis­tä. Luu­li­si, että aina jol­tain kana­val­ta sen­tään jotain muka­vam­paa kat­sel­ta­vaa löytyisi!

  3. #3693. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 12.12.48, kirjoittanut Veloena.
    Veloena

    Oho hui, mikä sii­nä on niin kamalaa?

    Minä olen koko elä­mä­ni etsi­nyt mies­tä, joka on saman­lai­nen kuin äiti­ni. Kis­sal­le sanon­kin mones­ti, että hän on äitini.

    En osaa kuvi­tel­la maa­il­maa, jos­sa ei haluai­si maa­ta äitin­sä kans­sa. Eihän mikään voi­si olla tur­val­li­sem­paa ja iha­nam­paa ja kau­niim­paa. Kei­nu­mis­ta täy­des­sä tut­tuu­des­sa, paluu­ta alku­läh­tö­koh­taan, jos­ta irroit­tau­tu­mi­nen on ollut niin työ­läs­tä ja satut­ta­vaa. Eihän sek­sin tar­vit­se olla por­nah­ta­vaa ollenkaan.

    Vai?

    (Voi hit­sit, nyt en kyl­lä yhtään tajua.)

  4. #3694. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 12.28.32, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Veloe­na: Mul­le on vis­si ero sii­nä, että etsii saman­lais­ta ihmis­tä kuin äiti ja sii­nä, että… örrk…

    Olla lähei­nen äidin kans­sa sel­lai­sel­la taval­la kuin mitä lap­si halu­aa ja tar­vit­see, sen minä kyl­lä ymmär­rän, ja kai­puun sii­hen. Sitä voi ehkä jopa nimit­tää sek­su­aa­li­sek­si vaik­kei se ulkoi­ses­ti sitä muistutakaan.

    Se, mikä täs­tä minul­le tekee vas­ten­mie­li­sen, on se, että sii­nä vai­hees­sa, kun ihmi­nen aikuis­tuu ja se äärim­mäi­sen hel­lyy­den ja lähei­syy­den koke­mi­sen kei­no ottaa aikui­sen sek­su­aa­li­suu­den muo­don, sen objek­ti samal­la siir­tyy hyvin jyr­käs­ti pois kai­puun alku­pe­räi­ses­tä kohteesta.

    Tai niin se on teh­nyt aina­kin minun tapauksessani.

  5. #3695. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 12.48.52, kirjoittanut Veloena.
    Veloena

    Ummh, var­mas­ti sek­su­aa­li­sia kehi­tyk­siä on var­sin monen­moi­sia. Kyl­lä itse­kin tun­nis­tan jon­kin­lai­sen halua­mi­sen siir­ty­mi­sen toi­sen­lai­siin sfää­rei­hin, sel­lais­ta oli jos­kus yhde­nyön­jut­tu­jen val­ta­kau­del­la. Mut­ta kun on tar­peek­si pit­kään jon­kun toi­sen kans­sa, alkaa taju­ta, kuin­ka äiti-lap­si­mai­nen suh­de itse asias­sa on monis­sa­kin piir­teis­sään. Ja sit­ten ei oikein enää osaa kuvi­tel­la, miten se oli­si voi­nut men­nä toisin.

    Mis­sä­hän koh­tia se eriy­ty­mi­nen äiti­fan­t­asiois­ta tapah­tuu? Ehkä mur­ro­siäs­sä. Mul­la se kes­ti var­maan tasan sen mur­ro­siän, jon­ka las­ken lop­pu­neen vas­ta 21-vuo­ti­aa­na, jol­loin pala­sin taas osak­si per­het­tä, osak­si itseä­ni ja aiem­paa uni­ver­su­mia­ni, jot­ka kiel­sin päät­tä­väi­ses­ti sen kuu­den vuo­den ajan, jon­ka mur­ro­si­kä kesti.

    Itse olin joten­kin aja­tel­lut, että aikui­sen sek­su­aa­li­nen muo­to viit­tai­si nime­no­maan sii­hen, että osaa pala­ta sel­lai­ses­ta mur­ro­si­käi­ses­tä por­nah­ta­vas­ta pano­ku­vas­tos­ta takai­sin johon­kin pal­jon van­hem­paan ja perus­ta­vam­paan yhteisyyteen/ykseyteen, hil­jai­sen luot­ta­muk­sen mys­tee­riin, jos­sa sukue­li­mil­lä ei ole niin kes­keis­tä roolia.

    Hmm, ehkä olen vähän friik­ki täs­sä asias­sa. Ihmi­set jut­te­le­vat niin har­voin äiti­fan­t­asiois­taan ja joten­kin sitä on vain aja­tel­lut, että se joh­tuu sii­tä, että heil­le­kin aihe on itses­tään­sel­vä pyhä. Ehkä muut ajat­te­le­vat­kin sek­sin kulues­sa sukue­li­miä ja sen sel­lais­ta, eivät­kä pil­viä ja pui­ta ja maa­il­man­pyö­riä, kaik­kea hyvää ja kau­nis­ta ja ihanaa?

    En kyl­lä pitäi­si sii­tä aja­tuk­ses­ta, että äiti himoit­si­si minua sek­su­aa­li­ses­ti. Ehkä sii­nä onkin jon­kin­lai­nen uhkaa­va sävy. Himoit­se­mi­ses­sa, yli­pään­sä, kum­mal­ta hyvän­sä puo­lel­ta. Mut­ta jos sel­lais­ta vain tapah­tui­si, halua­mat­ta, voi­mat­ta sil­le mitään, oli­si­ko sii­nä mitään pahaa? Jos tilan­tee­seen vain ajau­tui­si, ei kai se ilkeäl­tä tuntuisi?

  6. #3696. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 16.39.40, kirjoittanut Syksyinen.
    Syksyinen

    :0, yllä­tyin äiti­kir­joi­tuk­sen herät­tä­mis­tä asso­si­aa­tiois­ta. Oikeas­taan tuo, mitä kir­joi­tit kos­kee itseä­ni­kin. Haluai­si olla sel­lai­nen kuin se “unel­ma­äi­ti” ja on sit­ten kui­ten­kin enem­män sel­lai­nen paniik­ki­nen äiti, itsel­leen siis, kenel­le­kään toi­sel­le ei onnek­si ole vie­lä äiti.

  7. #3697. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 16.51.08, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Syk­syi­nen: Sepä se. Enkä­pä tah­toi­si van­hem­mak­si ruve­ta­kaan niin kau­an, kuin olen niin arka, kuin olen.

  8. #3698. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 19.35.01, kirjoittanut norsis.
    norsis

    “Kyl­lä unil­le sai­si olla kau­ko­sää­din, jos­ta voi­si vaih­taa kana­vaa sil­loin, kun siel­tä tulee jotain tämmöistä.”

    Ker­ran kävi siten, että olin jo mel­kein hereil­lä ja näin jotain todel­la type­rää unta, ajat­te­lin, että “onpas pas­ka uni, voi­sin herä­tä” ja sit­ten herä­sin. Tuo on nau­rat­ta­nut minua mones­ti jäl­keen­päin :D Kun tun­tuu joten­kin ihan usko­mat­to­mal­ta. Se totea­mus taval­laan kuu­lui sii­hen uneen.

    Unet on has­su asia.

  9. #3699. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 20.21.37, kirjoittanut Syksyinen.
    Syksyinen

    Joten­kin sun kir­joi­tus­ten perus­teel­la ajat­te­li­si, että oli­sit hyvä van­hem­pi, sel­lai­nen rau­hal­li­nen, lem­peä ja oikeudenmukainen.
    *ü*

  10. #3700. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 20.58.58, kirjoittanut Jani.
    Jani

    nor­sis: Minä­kin olen jos­kus näh­nyt nui­ta tuom­moi­sia. Vie­lä­kin useam­min olen näh­nyt nii­tä sem­moi­sia, jois­sa olen tun­te­nut niin suur­ta ahdis­tus­ta, että olen joten­kin unen läpi tajun­nut sen, etten kes­tä tätä, ja herän­nyt sit­ten siihen.

  11. #3701. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 20.59.58, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Syk­syi­nen: Hih! :) Ehkä oli­sin­kin, mut­ta oli­sin sitä tuon arkuu­te­ni ohella.

  12. #3702. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 23.06.09, kirjoittanut kaura.
    kaura

    Aika tasa­pai­not­te­lua on tämä äitiys, kun toi­saal­ta taju­aa, miten vai­kea paik­ka tämä maa­il­ma on (eten­kin vam­mai­sel­le ihmi­sel­le, kääk), mut­ta toi­saal­ta lap­si tar­vit­see mun riit­tä­vää var­muut­ta­ni, tukea­ni ja fii­lis­tä, että kaik­ki on lopul­ta oukei. Mokia sat­tuu, pul­mia tulee, vai­kei­ta­kin vai­hei­ta, mut­ta yhdes­sä niis­tä sel­vi­tään. Itsel­lä pitää mie­len­rau­han takia olla sem­moi­nen lie­vä pil­vi kai­ken pahan pääl­lä, mut­ta kui­ten­kin jalat maas­sa -rea­lis­mia, joka estää sil­mien sul­ke­mi­sen todel­li­sil­ta ongelmilta.

    Sii­tä osaan nyt olla iloi­nen (kun luin Syk­syi­sen jutun), että lap­sen ei tar­vit­se olla huo­lis­saan minun pär­jää­mi­ses­tä­ni, mis­tä kii­tos :-) Äiti­hom­mis­sa ei voi olla täy­del­li­nen, joten täm­möi­set posi­tii­vi­set tajua­muk­set huo­jen­ta­vat kiusal­li­sen voi­ma­kas­ta tie­toi­suut­ta omas­ta epätäydellisyydestä.

    PS. Mus­ta­kin oli­si kuvot­ta­vaa näh­dä inses­tiun­ta. Sen sijaan olen mie­li­ku­vis­sa loh­dut­tau­tu­nut val­tai­san äiti­ju­ma­lan suun­nat­to­man voi­mak­kaas­sa sylis­sä, mut­ta sii­nä ei ole ollut mitään sek­su­aa­lis­ta, vain iha­naa regres­sio­ta ja lepoa tauot­to­mas­ta vas­tuus­ta. Eikä se äiti­ju­ma­la ole ollut var­si­nai­ses­ti oma äitini.

  13. #3703. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 23.18.19, kirjoittanut Jani.
    Jani

    kau­ra: Sii­nä­kin on yksi hyvä syy minun olla rupea­mat­ta van­hem­mak­si aina­kaan lähiai­koi­na: minun oli­si kovin vai­ke­aa kye­tä hyväk­sy­mään epä­täy­del­li­syyt­tä omas­sa van­hem­muu­des­sa­ni. En kyke­ni­si ole­maan ajat­te­le­mat­ta sitä, että sii­nä teke­mä­ni vir­heet hei­jas­tui­si­vat toi­sen ihmi­sen elä­mään… täl­lai­sia loh­dul­li­sia aja­tuk­sia täs­sä heit­te­len ilmoil­le… :P

    Tuom­moi­ses­ta äiti­hah­mos­ta minä­kin voi­sin näh­dä unta val­lan mielelläni.

  14. #3704. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 23.41.50, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Jot­ta se ei meni­si koko­naan ohi muil­ta, kiin­ni­tän täs­sä huo­mion Veloe­nan kom­ment­tiin joka oli, pahus vie­köön, jää­nyt mode­roin­tiin lojumaan.

  15. #3705. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 23.55.49, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Veloe­na: “Itse olin joten­kin aja­tel­lut, että aikui­sen sek­su­aa­li­nen muo­to viit­tai­si nime­no­maan sii­hen, että osaa pala­ta sel­lai­ses­ta mur­ro­si­käi­ses­tä por­nah­ta­vas­ta pano­ku­vas­tos­ta takai­sin johon­kin pal­jon van­hem­paan ja perus­ta­vam­paan yhteisyyteen/ykseyteen, hil­jai­sen luot­ta­muk­sen mys­tee­riin, jos­sa sukue­li­mil­lä ei ole niin kes­keis­tä roo­lia. Hmm, ehkä olen vähän friik­ki täs­sä asiassa.”

    (Nidoin kah­des­ta kap­pa­lees­ta jäl­kim­mäi­sen ensim­mäi­sen lauseen ensim­mäi­sen lop­puun - pahoit­te­len, jos sano­ma­si pai­no­tus muut­tuu taval­la, jon­ka koet sano­jen pane­mi­sek­si suuhusi.)

    Has­sua sikä­li, että minä taas olen aina koke­nut itse­ni poik­kea­vak­si sen takia, että minul­le tuo, jota kuva­sit perus­ta­vam­mak­si yhtei­syy­dek­si ja hil­jai­sen luot­ta­muk­sen mys­tee­rik­si, on ollut aina ensiar­voi­sen tär­ke­ää, ja kaik­ki suku­puo­lie­li­miin liit­ty­vä toi­sar­vois­ta sii­hen näh­den. Eikä pel­käs­tään toi­sar­vois­ta, vaan ajoit­tain suo­ras­taan vastenmielistä.

    “Ehkä muut ajat­te­le­vat­kin sek­sin kulues­sa sukue­li­miä ja sen sel­lais­ta, eivät­kä pil­viä ja pui­ta ja maa­il­man­pyö­riä, kaik­kea hyvää ja kau­nis­ta ja ihanaa?”

    Joten­kin aina­kaan minun pää­hä­ni ajat­te­lu ja sek­si eivät tun­nu sopi­van yhtä aikaa. Ehkä se on suku­puo­li­tyy­pil­li­nen ominaisuus.

    “Mut­ta jos sel­lais­ta vain tapah­tui­si, halua­mat­ta, voi­mat­ta sil­le mitään, oli­si­ko sii­nä mitään pahaa? Jos tilan­tee­seen vain ajau­tui­si, ei kai se ilkeäl­tä tuntuisi?”

    Kyl­lä tun­tui­si. Juu­ri sen minä nyt tie­dän tuon unen myö­tä. Hngggh.

  16. #3706. Keskiviikko, 7. syyskuuta 2005 klo 23.57.47, kirjoittanut kaura.
    kaura

    Onnek­si van­hem­mal­la ei ole abso­luut­tis­ta val­taa lap­sen­sa tule­vai­suu­den yli, aina­kaan kun puhu­taan suht. nor­maa­lis­ta van­hem­muu­des­ta eikä mis­tään las­ta jär­jes­tel­mäl­li­ses­ti tuhoa­vas­ta (väki­val­tai­ses­ta, tyn­ny­riin sul­ke­vas­ta tms. meiningistä).

    Her­kät lap­set tosin rea­goi­vat enem­män, nii­tä hei­jas­tuk­sia tulee vah­vem­pa­na ja pul­mien kor­jaa­mi­nen on vai­keam­paa. Sik­si esim. vam­mai­sen lap­sen hoi­to voi olla suun­nat­to­man pal­jon ras­kaam­paa vas­tuul­taan kuin vam­mat­to­man. Kun­tou­tuk­sen väliin jät­tä­mi­nen saat­taa mer­kit­tä­väs­ti hei­ken­tää koko lop­pue­lä­män pär­jää­mis­tä. Vam­ma­ton lap­si ottaa ympä­ris­tös­tä itse suun­nat­to­man pal­jon sitä, mitä tar­vit­see, kun taas vam­mai­sel­le lap­sel­le jou­tuu ehkä raa­haa­maan jokai­sen asian tar­jot­ti­mel­la eteen tuhat kertaa.

    Lap­si on syn­ty­mäs­tään läh­tien per­soo­nal­li­nen sub­jek­ti ja kun (en sano edes autis­teis­ta “jos”) hän sosi­aa­lis­tuu, hän ottaa vai­kut­tei­ta muu­al­ta­kin kuin omil­ta van­hem­mil­taan. Vas­tuu on van­hem­mal­la tie­ten­kin val­tai­sa (lap­sen omi­nai­suuk­sien mukaan vaih­del­len), mut­ta val­ta on lopul­ta rajallista.

    Itse en ole täy­del­li­sis­tä van­hem­mis­ta minä­kään, aika kau­ka­na sii­tä, mut­ta sain tar­peek­si työ­ka­lu­ja ja eväs­tä, että olen pys­ty­nyt itse kor­jaa­maan nii­tä asioi­ta, jot­ka ovat olleet rem­pal­laan. Pari vuot­ta inten­sii­vis­tä työ­tä vaa­ti­vat isoim­mat asiat ja sen jäl­keen on kai enää ollut pien­tä lait­toa. Eväil­lä ja työ­ka­luil­la varus­ta­mi­nen on koh­tuul­li­sen hyvä tavoi­te van­hem­muu­del­le. Lap­sel­la oli­si kei­no­ja teh­dä oma elämänsä.

    Ei ole täy­del­li­syyt­tä van­hem­muu­des­sa, par­haim­mil­laan se on vuo­ro­vai­ku­tus­ta, lähei­syyt­tä, opet­te­le­mis­ta. Itsen opet­te­le­mis­ta, lap­sen opet­te­le­mis­ta, per­heen koko­nai­suu­den opet­te­le­mis­ta, muun maa­il­man opet­te­le­mis­ta uusis­ta näkö­kul­mis­ta lap­sen kas­vaes­sa. Se on kieh­to­vaa, kun­han epä­var­muu­den ja epä­täy­del­li­syy­den kans­sa oppii elä­mään. Mut­ta minä olen­kin elä­män­ta­pao­pis­ke­li­ja. Täs­sä lajis­sa ei tule kos­kaan val­miik­si, eli opin­to­jen lop­pua ei näy.

    Ajat­te­lin diplo­min kum­min­kin tuik­kais­ta kää­rin­lii­nan tas­kuun, että on mil­lä elvis­tel­lä tuonpuoleisessa.

    Sori, tuli täm­möi­nen vuodatus :-)

  17. #3707. Torstai, 8. syyskuuta 2005 klo 0.13.11, kirjoittanut Jani.
    Jani

    kau­ra: Ei se mitään, tääl­lä saa vuo­dat­taa kun sil­tä tun­tuu. :) Niin­hän minä­kin tääl­lä teen (n. mon­ta ker­taa joka päivä).

    Minus­ta aina näi­tä sinun jut­tu­ja­si (oli­vat­pa ne sit­ten blo­gis­sa­si tai näis­sä kom­men­teis­sa) lukies­sa alkaa tun­tua sil­tä, että ehkä se van­hem­muus sit­ten­kin on mah­dol­li­suuk­sien rajois­sa ole­va jut­tu­hom­ma. Lisäk­si minus­ta sen takia aina tun­tuu myös joten­kin kum­mas­ti sil­tä kuin minua koe­tet­tai­siin hou­ku­tel­la sii­hen hommaan ;)

    Var­maa on aina­kin se, että sit­ten, jos se van­hem­muus jos­kus iskee pääl­le, niin otan näis­tä neu­vois­ta­si kyl­lä vaa­rin. Sen ver­ran vank­ka koke­mus ja molem­min­puo­li­nen (siis sekä lap­sen että van­hem­man näkö­kul­mat huo­mioo­not­ta­va) ymmär­rys näis­tä pais­taa, että jotain itua näis­sä on oltava.

  18. #3708. Torstai, 8. syyskuuta 2005 klo 8.34.34, kirjoittanut kaura.
    kaura

    En myön­nä yrit­tä­vä­ni kään­nyt­tää ketään van­hem­muu­teen :-D Minus­ta oli­si kum­min­kin hie­noa, jos van­hem­mik­si ryh­ty­vät tajuai­si­vat myös omaa lap­suut­taan. Siel­tä minä aina­kin ammen­nan ymmär­rys­tä, vaik­ka samal­la tol­ku­tan itsel­le­ni, että omat lap­se­ni ovat eri­lai­sia kuin minä-lap­si. Mut­ta aina­kin vält­täi­si omien van­hem­pien­sa pahim­mat höh­hik­set ja vält­täi­si myös toi­seen ääri­pää­hän haksahtamisen.

  19. #3709. Torstai, 8. syyskuuta 2005 klo 21.56.46, kirjoittanut -C-.
    -C-

    Haluan yhtyä ja yhdyn­kin Kau­ran sanoi­hin ja aja­tuk­siin van­hem­pien oman lap­suu­den muistamisesta.

Tämän postauksen kommentointi on suljettu.