Sii­tä tie­tää, että tera­pias­sa on oltu kiin­ni tär­keis­sä asiois­sa, kun siel­tä läh­det­ty­ään ei voi mitään sil­le, että naa­mal­le levi­ää idioot­ti­mai­nen hymy, vaik­ka vas­taan­tu­li­joi­ta oli­si kuin­ka pal­jon. #

Puhuin eilen kuu­lem­ma siel­lä kum­mia. Se voi joh­tua sii­tä, että sain ensim­mäis­tä ker­taa riit­tä­väs­ti poh­jus­ta­via virik­kei­tä, joil­le sano­mi­se­ni raken­taa, ja toi­saal­ta val­ta­van jän­ni­tyk­sen lau­kea­mi­ses­ta seu­ran­nees­ta eufo­ri­ses­ta olos­ta, joka vas­taa jos­sain mää­rin päih­ty­mis­ti­laa: sil­loin sitä tulee puhut­tua ehkä vähän enem­män kuin mitä oli­si hyväk­si, ja sel­lai­sis­ta asiois­ta, jois­ta ei muu­ten puhui­si. #

Tun­tui, ja tun­tuu vie­lä­kin sil­tä kuin oli­sin lyö­nyt rik­ki val­ta­van jää­loh­ka­reen, jon­ka sisäl­lä oli jotain van­git­tu­na. Toi­vot­ta­vas­ti se, mitä siel­tä pal­jas­tui, oli työ­ka­lu, jon­ka kans­sa voin käy­dä isom­pien loh­ka­rei­den kimp­puun, sil­lä ei tuo eili­nen itses­sään vie­lä mitään rat­kai­sua tuo. #