Täällä huutaa N.N.
#1527. Keskiviikko, 14. syyskuuta 2005 klo 19.08.31, kirjoittanut Jani. 20
Naapuritalon kakaroilla on tapana huutaa “äiiitiii tee sitätaitätä, täälläää huutaa Pentti”, siis niin kuin siinä mainoksessa se poika. Ovatko ne oppineet sen siitä mainoksesta, vai ihan oikeastiko lapsilla on muka tapana huutaa sillä lailla? Ei minun lapsuudessa, meillä päin, kyllä. Minusta se kuulostaa ihan ihmellisen teennäiseltä noin niinkun lasten huutamaksi. Eikä sen aiheuttamaa hämmennystä yhtään vähennä se, että se on kuin joku lasten versio sotilasviestinnän sinä-minä-periaatteesta ja “ilmoitti alokas Nönnönnöö” -leikeistä. #
Mina kylla huusin niin, jo 70-luvulla Vantaalla. Mainosta en ole nahnytkaan.
Minun lapsuuteni tuollainen huonotapainen huutelu ei kuulunut. Asuinkin omakotitalokaupunginosassa.
Oma lapseni ei ole koskaan huutanut parvekkeen alla, kun ollaan asuttu kerrostaloissa. Jos olisi, olisin neuvonut käyttämään jalkojaan ja tulemaan kotiin kertomaan asiaansa. Sillä yksi kerrostaloasumisen ikävistä puolista ovat juuri nämä parvekkeiden alla rääkyvät paviaanit (ja heidän huonokuuloiset emonsa).
Öh, minulla oli kyllä tapana siellä erään jyväskyläläisen kerrostalon takapihalla 60-70 -lukujen vaihteessa huudella just noin. Kaikki me sitä tehtiin yhtään sen kummemmin ajattelematta, että se saattaisi häiritä jotakuta. Mutta näyrimmästi anteeksi näin jälkikäteen. Lapsethan ne pahiksia ovatkin.
Minä asuin lapsuuteni kerrostaloissa ympäriinsä enkä ole koskaan moista kuullut [meillä kun morsetettiin taskulampulla].
Sinänsä älytöntä moinen kommunikointi, että kun itse viesti kerrotaan ennen kohdetta, kaikki äidit joutuvat olemaan kuulolla siihen asti, että kertoja paljastaa lopussa itsensä esittelemällä implisiittisesti, kelle viesti oli tarkoitettu.
kolibri: No minä vähän ajattelinkin, että se on kyllä liian omituinen huuto jonkun mainosmiehen lapsen suuhun panemaksi. Vain todellisuudesta tuollaista voi ammentaa.
-C-: Sekin riippuu vähän lapsesta, että kuinka siihen huutamiseen suhtautuu; närkästyneen lapsen nasaaliäänihuuto voi repiä hermoja, mutta kaunisäänisen lapsen yksittäinen emonkutsu saattaa jopa hellyyttää.
Lisäksi määrä ratkaisee. Tässä meidän talon ympäristössä lasten huuto kyllä onneksi aika harvoin saavuttaa semmoiset mittasuhteet, että se alkaisi hermostuttaa, vaikka päiväkodin pihakin on vain huutomatkan päässä.
PA: Sinut tuntien uskallan veikata, että jos teidän pihassa tuollainen huuto olisi tapana ollutkin, olisit järkeillyt mainitsemallasi tavalla jo silloin pienenä. Ja sen jälkeen “viestin kohteen implisiittinen ilmaisu huudon alussa” -meemi olisikin pian päihittänyt ilmeisen paljon heikomman “kohteen ilmaisu huudon lopussa” -meemin.
Kauheeta anarkiaa tommonen lasten huutelu ja mekkalointi. Huanosti kasvatettuja kurittomia kakaroita, varmaan yksinhualtajaäirit kaikilla, tai juapot vanhemmat. Taas on meinaan vitsaa säästetty, etten sano. Lasten pitäis olla kiltisti ja hiljaa ja puhua vaan sillon kun kysytään. Kyllä näin on jämpti.
Sano mummokin. Mutta kyllä se ääni kuuluu niihin lasten ominaisuuksiin samalla lailla kuin se että ne syö pirun paljon ja juoksee joka paikkaan. Jollei kuuluisi niin varmaankin löytyisi se äänenvoimakkuussäädin jostain korvan takaa.
Niin, minun nuoruudessani vanhemmat kailottivat ikkunasta “Jarno syömään niinkun olis jo!” ja lapset huusivat kolmannen kerroksen ikkunan alla vakiokutsuhuutoa “Äiiti tu ikkunaa, täälä huutaa Jarrno!”. Ja äiti tuli, kuulemaan taas kerran “Saisinks mä olla viä viis minsaa” ja vastaamaan “No ET sa!” Nimi piti ilmoittaa muuten siksi (kaiketi) että kun eri mukuloiden kimeä kailotus kuului pihasta tunnin parin välein, ei parhainkaan emo enää kohta erottanut kenen muksu siellä huutaa. Ja kaverit kutsuttiin tietty pihalle leikkimään samalla metodilla. Se on vähän niin kuin vanhanajan kännykkä - langattomia yhteyksiä, nääs. Kaikki osa sitä monenkirjavaa, säännöstelemätöntä vanhaa kunnon yhteisöllisyyttä. Nykyään sitä vaan kainosti pirautetaan nokialaiseen ja supatetaan “Lähreks poltteleen vähä ganjaa Lare?” Mahtavatko lapset enää pelailla pistettä pihassa, enpä tiedä. Ei ole näkynyt, eikä kuulunut.
Muuten, Suomesta löytyy vielä pari korpimökkiä jos haluaa omia ilmatilan esim. hehtaarin säteellä. Omaa rauhaa on siellä yllin kyllin, ei tarvitse sietää näitä ärsyttäviä, tottelemattomia, itsekkäitä ympäröiviä ihmisiä. Tosin mekkaloivat sielläkin linnut, ne kurittomat penteleet. Ei saakeli sa rauhaa misää. Vai hä? ;)
Huom: edellinen lähinnä siis -C-:lle. Nautitaan huummorin ja mahd. lapsuusmuistojen kera. :D
Minun lapsuudessani kerrostaloissa moinen kiljuminen kuului asiaan. Olin jo silloin erilainen nuori, enkä huutanut äitiä ikkunaan. Paitsi kerran, kun pihan kaveriporukka ihmetteli huutamattomuuttani. Epäilivät, ettei äitini tulisikaan ikkunaan jos huutaisin. Pakkohan väite oli todistaa vääräksi. Huusin, ja äiti tuli ikkunaan. MOT. Jäi viimeiseksi huudokseni. Siis ikkunaan.
Kyllä mekin huudettiin, ja nimi piti olla perässä siksi, että kaikki lapset huusi yhdessä, että varmasti kuului. Talo oli 8-kerroksinen, eikä hissiin ollut alle 12-vuotiailla asiaa… Me tosin asuttiin 2. kerroksessa. Muistan ainakin kerran äidin heittäneen huudon perusteella mulle tarvittavia leluja ulos pihalle. Olin 6 v., kun muutettiin pois, omakotitalossa ei ole tarvinnut huudella.
Vai tällaiset kälmit kuviot on näillä huutavilla lapsilla mielessään! Sillä siis ilmiselvästi vain testataan sitä, että onko se äiti saatavilla tarvittaessa.
Mitäköhän ne lapset sitten tekevät niille tovereilleen, joiden äidit eivät tulekaan huudettaessa ikkunaan? Melkein pelottaa kuvitella.
Anon.: “Kyllä mekin huudettiin, ja nimi piti olla perässä siksi, että kaikki lapset huusi yhdessä, että varmasti kuului. Talo oli 8-kerroksinen, eikä hissiin ollut alle 12-vuotiailla asiaa…”
Lapset ovat käsittämättömän neuvokkaita ja pystyvät hämmästyttävällä tavalla ratkaisemaan tällaisia käytännön pulmia.
Herrajumala, että jotkut ehkä joutuivat kiipeämään kahdeksanteen kerrokseen! Minä olisin varmaan kuollut kuusitoista kertaa joka kerta sitä noustessani!
Tai sitten olisin huutanut äitiä ja huijannut sen alas, jotta olisin sitten päässyt sen kanssa hississä ylös. Ja sitten äiti olisi päässyt siitä jyvälle ja lakannut tulemasta ikkunaan.
Olipa hyvä, etten asunut kerrostalossa pienenä.
Voi luoja :O Onneksi sain viettää lapsuuteni korvessa!
Kauhea stressi niillä äideilläkin sitten olla kuuloetäisyydellä. Kotikotona sai kyllä kauan huutaa äitiä, jos halusi vastauksen. Me aina kurkoteltiin hakkaan peltistä ikkunalautaa jollain kättä pidemmällä. Sitten äiti tuli.
Samalla vaivalla tietty kävi itse sisällä. Ja nenän sai käydä pyyhimässä mummun kankaiseen nenäliinaan, kun se oli melkeinpä aina ulkona :)
Siis HÄN oli, ei se nenäliina, vaan mummu :D Osaan ilmaista itseäni.
Jani: Sitä yritinkin huonokuuloisuuden mainitsemalla viestittääkin, että määrällä on väliä.
Wilhelmiina: Kiitos sinulle Wilhelmiina (ollaan melkein kaimoja), että näit noin paljon vaivaa vuodattaa minun vuokseni. Nimenomaan kakaroiden kuuluu olla hiljaa ja mielellään paikallaankin pysyviä. Sen korpimökin peräänhän minä olen itkenyt jo vuosikausia [ja yli vuoden julkisestikin: Ei kellään olisi vuokrata viehättävää mummonmökkiä nykyaisin mukavuuksin hiljaisen luonnon keskeltä?], mutta yksinhuoltajana (ei edes juoppoa miestä onnistunut saamaan) joutunut tyytymään eloon kaikenmaailman mölytoosien keskuudessa. Kun ei perintömööpelitkään veneen alle mahdu, mistä voisi myös kaivattua rauhaa löytyä. Jos vene on vedetty tarpeeksi pitkälle.
norsis: Jotenkin herttaista ajatella pikkuista norsista pyyhkimässä nenäänsä mummun kankaiseen liinaan :D
Se oli ihan parhautta. Tulin niin onnelliseksi äsken, kun aloin muisteleen :)
Talvella, kun tehtiin lumilinnoja, alkoi aina nenä vuotaan ja sitten sai niistää siihen kangasliinaan :)
V.:kin asusti pienenä myrkynviheriässä kerrostalossa, jossa tämä “äääitii tuuu iiikkuuanaaan - täällä huutaaa tenavaaa!” oli yleinen ja laajalti hyväksytty tapa kaitsea lapsia.
Ainoana poikkeuksena, että minä ja kuolaisa pikkuveljeni emme saaneet huutaa - äiti kun oli maalta kotoisin ja piti ko. käytöstä epäkorrektina naapurihäiriköintinä.
Eipä siinä muuta kun kurahousut läpsyen kotoa kysymään, että voisko sitä vielä jäädä vähäks aikaa ulos, ku Oskariki saa? kerta? nii kerta?
Äitipä siihen, että tuupa sisälle samantien, nyt kun siihen tulit.
V.: Voi noita lapsuusajan kultaisia muistoja vääryydestä ja epäreiluudesta!