Hän kos­ket­ti minua, kah­des­ti. Varo­vas­ti, sor­mel­la, käsi­var­teen. Vail­la mitään tar­koi­tus­ta, vain halus­ta kos­ket­taa. Se oli… usko­ma­ton­ta. #

Tämän lähem­mäk­si en ehkä kos­kaan pää­si­si, mut­ten halun­nut aja­tel­la sitä nyt. #

Sanoi, että pitää minus­ta, ystä­väl­li­ses­ti. Salaa minä imin jokai­sen tavun syväl­le sisim­pää­ni, enkä oli­si voi­nut pyy­tää enem­pää. En oli­si kyen­nyt otta­maan vas­taan. Oli­sin hajon­nut, murs­kau­tu­nut tuhan­nek­si pala­vak­si kap­pa­leek­si. #

Ei ollut kos­kaan koke­nut sitä, tun­te­nut, mitä minä juu­ri nyt. #

Enkä ollut minä­kään. #