Kasvojen menetys
#1560. Torstai, 22. syyskuuta 2005 klo 8.24.26, kirjoittanut Jani. 2
Musta auto ajoi pihaan ja jäi odottamaan tulijaa. Tiesin, että se oli hänen autonsa, sillä olin seurannut hänen liikkeitään jo useamman päivän ja tiesin, että käsittely oli näillä hetkillä päättymässä. Kun näin hänet ovessa, valpastuin ja odotin sopivaa hetkeä lähteä liikkelle. Kun arvioin saavuttavani hänet sopivalla kohdalla, aloin kävellä vältellen tarkasti katsomasta kohdettani. Huomasin, että olin aliarvioinut hänen vauhtinsa, joten jouduin lopussa ottamaan muutamia harppauksia. #
Kun olin vajaan parin metrin päässä hänestä, vein käteni takkini sisätaskuun ja tartuin siellä olevaan kahvaan. Kutsuin häntä nimeltä, yllättyen itsekin ääneni voimakkuudesta ja kuten oli tarkoitukseni, hän käänsi katseensa puoleeni. Hän näytti hämmästyneeltä. Ilmeisesti hän ei ollut odottanut, että satunnainen ohikulkija kiinnittäisi hänen huomionsa täällä, hänen työpaikkansa edustalla. #
Aloin pelätä, että hän huomaisi aikeeni, joten vein kädessäni nyt olevan raskaan veitsen takkini suojissa kylkeni taakse näkymättömiin. Ilmeisesti se toimi, sillä vielä silloinkaan, kun kohotin sen ilmaan ja hänen katseensa kääntyi sitä kohti, hänen ilmeensä paljasti, ettei hänellä ollut mitään käsitystä siitä, mitä oli tapahtumassa. #
Oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun iskin massiivisen veitsenterän voimieni takaa hänen kasvoihinsa, minulle valkeni asevalintani eriskummallisuus; siinä hetkessä muistin, että minä olin aina kuvitellut olevani pikemminkin tuliaseihmisiä, tarkkuuskivääriä käyttävä salamurhaajatyyppi, kuin veistä heiluttava mielipuoli. #
Yllätyksekseni hän ei huutanut. Ainoastaan jonkinlainen, jälkikäteen ajateltuna varsin koominen ähkäisy purkautui hänen huuliltaan, ja hänen kätensä, jotka olivat alkaneet kohota jonkinlaiseen torjuntaeleeseen aivan liian myöhään, palasivat nekin takaisin alas, sivuilleen. Hän otti pari askelta taaksepäin ja jäi sitten tuijottamaan minua hölmistyneen näköisenä tuo iso, mustakahvainen veitsi yhä poikittain kiinni kasvoissaan. #
Aloin varautua siihen, että tällä välin tapahtumiin havahtunut kuljettaja tulisi kohta kimppuuni, joten asettauduin maahan ja jäin katselemaan ministeriä, joka nyt alkoi muuttua kalpeaksi ja lysähti sitten maahan ilmeisesti enemmänkin järkytyksestä pyörtyneenä kuin saamiensa vammojen takia. Tai ainakin hänen tapansa pyörtyä muistutti minua huvittavasti siitä tavasta, jolla elokuvien hienohelmat sen tekevät; polvet pettävät ja vartalo kallistuu vain hieman toiselle sivulle ennen lysähtämistään kasaan. Ajattelin, että se jos mikä sopisi hänen julkisuuskuvaansa. #
Vielä sittenkin, kun kuljettaja syöksyi niskaani (hokien “hullu, helvetin hullu” tai jotain muuta yhtä vähäjärkistä) ja päälläni istuen alkoi huutaa kännykkäänsä “ambulanssi, äkkiä”, pystyin asemastani seuraamaan ministeriä, joka nyt alkoi korista, ilmeisesti nieluun valuneen veren takia. Ajattelin, etten oikeastaan olisi halunnut tukehduttaa häntä, mutta onneksi paikalle pian ehtineen ambulanssin miehistö piti huolen siitä, ettei näin päässyt käymään. #
Tilanne oli ollut minulle niin intensiivinen, etten edes ollut tullut ajatelleeksi epäonnistumistani ennen kuin häntä oltiin nostamassa paareille ja minua vastaavasti vietiin poliisiautoon. Vasta siinä vaiheessa paniikki alkoi hiipiä mieleeni: olin käyttänyt tilaisuuteni ja epäonnistunut siinä! Etukäteen mielessäni käynyt pelko siitä, ettei veitseni massastaan huolimatta ehkä riittäisi tappavan iskun antamiseen, oli käynyt toteen: olin onnistunut halkaisemaan hänen nenänsä, puhkaisemaan hänen vasemman silmänsä ja teräni upposi syvälle hänen oikeanpuoleiseen poskiluuhunsa, mutta kaikesta tästä huolimatta hän oli yhä elossa. #
Jos jotain pitäisi opikseen ottaa, niin välinevalintaan paneutuminen olisi kai sellainen.