Ahdis­ti aamul­la kun arkis­to­ja tut­kail­tua­ni tote­sin, että vii­me vuon­na olin hake­nut opis­ke­li­ja­kor­tin luku­kausi­tar­ran jo elo­kuun lopus­sa. Var­si­nai­nen apa­tia mei­na­si iskeä, kun tajusin, että jos lyk­käi­sin kun­toi­lua sik­si aikaa, että haki­sin sen tar­ran, en taa­tus­ti sai­si itses­tä­ni sen jäl­keen mitään irti ja pai­nis­ke­li­sin sit­ten syyl­li­syy­den kans­sa, ja taas toi­saal­ta, että kun­toi­lua seu­ra­tes­saan se tar­ran­ha­ku oli­si kuin ikä­vä ran­gais­tus hyväs­tä itse­hoi­dos­ta. #

Pää­dyin sit­ten kah­des­ta pahas­ta jäl­kim­mäi­seen vaih­toeh­toon. Ihan hyvin­hän se itse toi­mi­tus tie­tys­ti meni, lukuu­not­ta­mat­ta sitä, että kopu­tin kans­lian oveen vaik­ka vas­ta sen oven taka­na oli­vat var­si­nais­ten toi­mis­to­jen ovet, joten tun­sin itse­ni pöl­jäk­si. Luul­ta­vas­ti tein niin vii­me vuon­na­kin. Luul­ta­vas­ti teen niin ensi vuon­na­kin. Mis­tä sitä muka oikein pitäi­si tie­tää, mitä min­kä­kin oven taka­na on, jos oves­sa ei lue mitään? #