He tule­vat tän­ne pal­jain jaloin. He eivät osaa kiel­tä, he eivät tun­ne tapo­ja. #

Kui­ten­kin he puhu­vat, aset­tu­vat esil­le, yrit­tä­vät omal­la kie­lel­lään ker­toa: “täs­sä minä olen, olen niin kuin tekin, saman­lai­nen, tasa­ve­roi­nen ihmi­nen!” #

Vas­tauk­sek­seen he saa­vat vain hil­jai­suut­ta, outo­ja kat­sei­ta ja hei­dän omaa kiel­tään muis­tut­ta­vaa gaa-gaa-kiel­tä, jon­ka tar­koi­tuk­se­na on ainoas­taan saa­da hei­dät näyt­tä­mään nau­ret­ta­vil­ta. Kukaan ei puhu heil­le hei­dän omaa kiel­tään. #

Niin hei­dät vähi­tel­len mur­re­taan. Heis­tä tulee yhtä hil­jai­sia kuin tämän maan väes­tä. He eivät enää puhu omaa kiel­tään, he unoh­ta­vat sen, opet­te­le­vat tämän maan kie­len vai­e­tak­seen sil­lä. He oppi­vat kat­so­maan oudos­ti, nau­ra­maan aiem­min kal­tai­sil­leen, uusil­le tulok­kail­le. #

Hei­dän pal­jaat, pie­net jal­kan­sa kas­va­vat täyt­tä­mään tämän maan asuk­kai­den jalan­jäl­jet. #