Kun poti­las J vii­mein kuo­li, hänen ruu­miin­sa otet­tiin vii­meis­ten päi­vien aika­na pikai­ses­ti laa­di­tun tes­ta­men­tin mukai­ses­ti tie­teel­li­siin tut­ki­muk­siin. Eivät­pä pato­lo­git aavis­ta­neet, että sai­vat käsiin­sä lää­ke­tie­teel­li­sen sen­saa­tion. #

Poti­las J:n luus­to - se vähä mitä sii­tä oli jäl­jel­lä - todet­tiin kaut­taal­taan pahoin epä­muo­dos­tu­neek­si. Sel­kä­ran­kaa ja kaik­kia pit­kiä lui­ta peit­ti­vät terä­vät, rosoi­set, syväl­le lihaan tun­keu­tu­neet piik­ki­mäi­set kas­vai­met. Suu­rin osa luus­tos­ta oli kui­ten­kin joko mur­tu­nut useik­si pie­nik­si sir­pa­leik­si tai sit­ten ikään kuin kadon­nut koko­naan. Tämän epäil­tiin ole­van seu­raus­ta jon­kin­lai­ses­ta liu­ke­ne­mi­ses­ta, sil­lä J:n veres­sä havait­tiin poik­keuk­sel­li­sen vah­vo­ja syö­vyt­tä­viä ainek­sia. #

Lihak­set sitä vas­toin oli­vat suh­teel­li­ses­ti ja jopa abso­luut­ti­ses­ti­kin mita­ten var­sin hyvä­kun­toi­set. Tämän arvel­tiin joh­tu­van sii­tä, että ne oli­vat kaik­kial­la kehos­sa otta­neet hoi­taak­seen hil­jal­leen luhis­tu­mas­sa ole­van luus­ton teh­tä­vät, ja piti­vät näin ollen pää­asias­sa huol­ta sii­tä, että poti­las J oli ennen vii­mei­siä päi­vi­ään edel­tä­nyt­tä, äkil­lis­tä romah­ta­mis­taan elä­nyt näen­näi­ses­ti täy­sin nor­maa­lin ihmi­sen tavoin vail­la mitään ilmei­siä liik­ku­mis­vai­vo­ja. #

Tämä sii­tä­kin huo­li­mat­ta, että suu­rim­man osan J:n keuh­ko­so­luis­ta todet­tiin lakan­neen toi­mi­mas­ta jo kau­an sit­ten niin, että ilmei­ses­ti hänen hen­gi­tys­te­hon­sa oli vain noin kol­mas­osa ylei­ses­tä kes­ki­mää­räs­tä. #

J:n vat­sa­ha­pot todet­tiin niin syö­vyt­tä­vik­si, että hän oli toden­nä­köi­ses­ti elä­nyt elä­män­sä vii­mei­set kym­me­nen vuot­ta jat­ku­van nälän­tun­teen rii­vaa­ma­na. #

Kai­ken kaik­ki­aan vai­kut­ti sil­tä kuin luon­nol­li­sen maa­il­man raja oli­si vedet­ty tämän ihmis­po­lon ihon pin­nal­le, ja sen sisä­puo­lel­le jäi epä­luon­nol­li­suu­des­saan hir­vit­tä­vä ja käsi­tys­ky­vyn rajo­ja koet­te­le­va, jul­man ja mie­li­sai­raan juma­lan pahim­mis­ta pai­na­jai­sis­ta peräi­sin ole­va, kam­mot­ta­va toi­nen todel­li­suus. #

Kai­kes­ta täs­tä huo­li­mat­ta poti­las J ei ollut ollut poti­las ennen tuo­ta koh­ta­lo­kas­ta romah­dus­taan; ilmei­ses­ti hän ei ollut pal­jas­ta­nut mitään elä­män­sä jokais­ta sekun­tia var­jos­ta­neis­ta tus­kis­ta edes kaik­kein lähei­sim­mil­leen. Tämän myö­tä arvioi­tiin, että pait­si lää­ke­tie­teel­li­siä, tämä tapaus avai­si myös pal­jon uusia filo­so­fi­sia ja psy­ko­lo­gi­sia poh­dis­ke­lui­ta sii­tä, kuin­ka pal­jon ihmi­sen on lopul­ta­kaan mah­dol­lis­ta tie­tää mil­lais­ta on olla toi­nen ihmi­nen. Ilmi­sel­väs­ti­kään J ei ollut het­keä­kään epäil­lyt oman tilan­sa ole­van jol­lain taval­la poik­kea­va, tai ei aina­kaan niin mas­sii­vi­ses­sa mää­rin, kuin nyt ruu­mii­na­vauk­sen myö­tä oli käy­nyt ilmi. #

Lihas­ten ohel­la ainoa toi­nen, edes jos­sain mää­rin ter­vet­tä muis­tut­ta­nut paik­ka J:n ruu­miis­sa löy­tyi hänen pään­sä sisäl­tä: hänen aivois­taan ei löy­det­ty sur­kas­tu­mia eikä pahan­laa­tui­sia kas­vai­mia. Kui­ten­kin dopa­mii­ni­jär­jes­tel­mä todet­tiin poik­keuk­sel­li­sen kehit­ty­neek­si. Tämän arvel­tiin joh­tu­van kehon val­ta­vas­ta tar­pees­ta hil­li­tä omia tus­ki­aan ja samal­la aiheut­ta­neen ajoit­tai­sia mie­lia­la­häi­riöi­tä (min­kä J:n lähei­set myö­hem­min vah­vis­ti­vat). #

Lisäk­si tun­ne-elä­mää sää­te­le­vän lim­bi­sen jär­jes­tel­män ja isoai­vo­kuo­ren aluei­den välil­lä havait­tiin epä­nor­maa­lia kehi­tys­tä. Oli kuin nämä aivo­jen alu­eet oli­si­vat olleet kak­si kes­ke­nään vihol­lis­ta lei­riä, jot­ka oli­vat hyö­kän­neet tois­ten­sa kimp­puun pyr­kien val­loit­ta­maan tois­ten­sa alu­eet ja syr­jäyt­tä­mään kil­pai­li­jan­sa koko­naan, sii­nä kui­ten­kaan onnis­tu­mat­ta; kuo­lin­het­kel­lä tämä tais­te­lu oli vie­lä kes­ken eikä kum­pi­kaan ollut saa­nut sel­ke­ää ylio­tet­ta vas­tus­ta­jas­taan. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]6.5.2007[/klo] 13:15 Vaih­doin otsi­kon (“Poti­las J” → “Patologia”).[/muokkaus]
[/muokkaukset] #