Lin­ja-autos­sa minä aina kuvit­te­len. Kuvit­te­len tas­kuu­ni sen revol­ve­rin, jos­ta kukaan ei tie­dä mitään. Kuvit­te­len, kuin­ka hive­len sitä siel­lä tas­kus­sa ja nau­tin sii­tä, ettei kukaan ympä­ril­lä ole­vis­ta voi aavis­taa. Nos­tan sen vai­vih­kaa, kuin min­kä tahan­sa arki­päi­väi­sen esi­neen, kän­ny­kän, jol­lai­sek­si suu­rin osa mie­len­kiin­non puut­tees­ta joh­tu­vas­sa tark­kaa­mat­to­muu­des­saan sitä luu­li­si vie­lä sit­ten­kin, kun se oli­si koko­naan näky­vil­lä, osoit­tai­si ohi­mol­le­ni. #

Kuvit­te­len lau­kauk­sen, sen aiheut­ta­mat reak­tiot. Huu­dah­duk­sia, het­ken hil­jai­suu­den jäl­keen pur­kau­tu­van hys­tee­ri­sen itkun, jon­kun minun kal­tai­se­ni hil­jai­sen pojan, joka teki­si par­haan­sa, jot­tei hät­käh­dys­tään huo­mat­tai­si, eikä mis­sään nimes­sä kat­soi­si ensim­mäis­ten kans­sa päin, vaan vil­kai­si­si vain vai­vih­kaa vähän myö­hem­min ja kat­se­li­si sit­ten taas pian muu­al­le, aina­kin ulko­puo­lel­taan yhä yhtä tyy­ne­nä kuin vain vie­lä het­keä aiem­min­kin. Tois­ten­sa sylis­tä loh­tua hake­vat nuo­ret paris­kun­nat, shok­kiin jou­tu­neen van­han nai­sen ja puhe­ri­pu­liin puh­kea­mal­la stres­saan­tu­nei­suu­ten­sa pal­jas­ta­van mie­hen. #

Kuvit­te­len ulko­puo­lel­la, auton suu­ren sivuik­ku­nan lähel­lä ole­vat ihmi­set, jot­ka hekin kuu­le­vat pamah­duk­sen, mut­ta omi­tui­ses­ti vai­men­tu­nee­na. Toi­sin kuin sisäl­lä ole­vien, hei­dän kuu­le­maan­sa ääneen tuo terä­vyyt­tä pää­ni läpäis­seen luo­din uppoa­mi­nen ikku­naan ja sen ikku­nan säteit­täi­nen hal­kei­le­mi­nen. Samal­la hal­kei­lun kes­ki­pis­teen ympä­ril­le räjäh­tää kau­nis, tum­man­pu­nai­nen pei­te, joka alkaa hil­jal­leen valua. #

Kuvit­te­len, kuin­ka jäl­ki­kä­teen ihme­tel­lään tapaa­ni. Jos täy­tyy men­nä, mik­si teh­dä se näin? Mik­si mak­saa mat­kas­ta kuten muut­kin, pal­jas­ta­mat­ta mitään, vaik­kei kos­kaan aikoi­si tul­la peril­le? #

Ei ymmär­ret­täi­si sen ilmei­syyt­tä: eihän tääl­lä kukaan ilmai­sek­si mat­kus­ta. #