Eili­sil­ta­na maa­tes­sa­ni vuo­teel­la­ni aloin taas mie­tis­kel­lä kum­mia. Kuvit­te­lin, niin kuin usein teen, tyy­liin Major Tom, mil­tä tun­tui­si lei­jua ava­ruu­den pain­ot­to­muu­des­sa. Ja nime­no­maan, mil­tä tun­tui­si sin­kou­tua pois ava­ruusa­luk­ses­ta koh­ti ei-mitään, vail­la mitään kei­noa pala­ta takai­sin. #

Aluk­si se tun­tui hyväl­tä, sil­lä kuvit­te­lin, että minul­la oli­si eri­koi­nen ava­ruus­pu­ku, joka pitäi­si minut läm­pi­mä­nä ja pitäi­si sisäl­lään (tai kyke­ni­si kehit­tä­mään) vet­tä, ravin­to­liu­os­ta ja hap­pea mää­rän, että pysyi­sin hen­gis­sä peri­aat­tees­sa koko luon­nol­li­sen ikä­ni sii­nä. Mah­ta­vaa! Kes­kel­lä tyh­jyyt­tä, tuhan­sien, sit­ten mil­joo­nien kilo­met­rien pääs­sä kai­kes­ta ja kai­kis­ta ja koko elä­mä aikaa näh­dä upei­ta näky­jä. #

Sit­ten muis­tin Voy­ager-luo­tai­met. #

Mie­tin, mil­tä tun­tui­si jät­tää aurin­ko­kun­ta ja heliosfää­ri taak­seen ja jou­tua täh­tien­vä­li­seen ava­ruu­teen. Mil­lais­ta oli­si, kun kaik­ki pla­neet­to­jen luok­kaa kool­taan ole­vat, sel­väs­ti havait­ta­vat koh­teet jäi­si­vät taak­se, ja yhtäk­kiä huo­mai­si ole­van­sa ääret­tö­mäs­sä tilas­sa täyn­nä ei-mitään, ympä­ril­lään vain ikui­ses­ti pai­koil­laan ole­vil­ta näyt­tä­vät täh­det? #

Aja­tus tuli joten­kin niin kon­kreet­ti­sek­si mie­les­sä­ni, että sil­mä­ni räväh­ti­vät auki ja vat­saa­ni kou­ris­ti, sil­lä niin kar­mi­val­ta tun­tui sel­lai­nen loput­to­maan pysäh­ty­nei­syy­den tilaan jou­tu­mi­nen vail­la mah­dol­li­suut­ta pääs­tä pois edes kuo­le­maan! #