Eilen lin­ja-autoon nousi eri­tyis­hen­ki­lö, joka tuli aivan auton peräl­le saak­ka ilmei­ses­ti, kuten minä, sii­nä toi­vos­sa, että siel­tä löy­tyi­si vapaa penk­ki­pa­ri. Kos­ka minä olin vie­nyt sen vii­mei­sen, taak­se­päin kat­so­van parin toi­sen pen­kin, hän istui sit­ten minun vie­ree­ni. #

Voi kuin­ka tämä maa­il­ma on jul­ma paik­ka pie­nel­le ihmi­sel­le ja var­sin­kin eri­lai­sil­le! En tie­dä, oli­ko halu istua ikio­mal­le penk­ki­pa­ril­le vain sitä samaa suo­ma­lai­suut­ta kuin se on minul­la­kin, mut­ta en voi kos­kaan näis­sä tilan­teis­sa olla ajat­te­le­mat­ta, että tämä­kin ihmi­nen on jou­tu­nut alis­tu­maan sii­hen, ettei täs­sä maa­il­mas­sa eri­lai­suut­ta kat­so­ta hyväl­lä, ja oppi­nut hakeu­tu­maan mie­luum­min yksi­näi­sel­le pai­kal­le. Se tekee minut hir­vit­tä­vän surul­li­sek­si. #

Teki jo eilen, sii­nä tilan­tees­sa, vaik­ken sitä täl­lä taval­la tie­dos­taen aja­tel­lut­kaan, mut­ta tie­dän sen sii­tä, että minut val­ta­si yhtäk­kiä val­ta­va halu kie­toa käte­ni vie­rus­ka­ve­ri­ni ympä­ril­le ja loh­dut­taa: älä väli­tä tyt­tö, mat­kus­te­taan me kak­si yhdes­sä. Minä suo­je­len sinua maa­il­man pahoil­ta niin kuin vain voin. #