Luu­len että ma katoan kame­ran kans­sa K-ker­to­mus­ten kau­pun­gin kart­sal­le koh­ta­puo­liin. Jos taas sais jon­kun rake­tin­po­sauk­sen napat­tua vitu­raa­li­vil­mil­le vaik­ka. #

Hmm… pok­sahduksen, pok­sahuksen, poksauk­sen, posauk­sen - näp­pä­räs­ti nämä suo­men sanat toi­mi­vat ilman yli­mää­räi­siä kir­jai­mia­kin. #

Aloit­ti­vat tääl­lä Kel­tin­mäes­sä ammus­ke­lun jo puo­li vii­del­tä, ensim­mäi­set hätä­housut. #

Hyvät uudet­vuo­det kai­kil­le sil­tä varal­ta, ettei enää näh­dä! Tämän vuo­den puo­lel­la. #

Jo hyvän aikaa on kir­joit­ta­mi­se­ni ollut vähän väki­näis­tä. Tun­tuu sil­tä, että olen sano­nut kai­ken. #

Ei, tämä ei ole jää­hy­väis­mer­kin­tä. Pikem­min­kin jon­kin­lai­nen tilan­near­vio. Minä en ole sitä tyyp­piä, joka aina tasai­sin välia­join kokee tar­peel­li­sek­si pyyh­käis­tä koko tähä­nas­ti­sen men­nei­syy­ten­sä pois ja aloit­taa koko­naan alus­ta, uudel­la nimel­lä. Minä raa­haan mie­luum­min koko men­nei­syy­te­ni taak­kaa vaik­ka hau­taan saak­ka, kos­ka ei se mene min­ne­kään vaik­ka sen pyyh­ki­si­kin pois Inter­ne­tis­tä, kos­ka ei se ole ole­mas­sa Inter­ne­tis­sä. Tämä blo­gi vain hei­jas­te­lee sitä, mitä on. #

Olen nolan­nut itse­ni mah­dol­li­sim­man monil­la tavoil­la, pal­jas­ta­nut (kir­jai­mel­li­ses­ti­kin) lähes kai­ken, mikä pal­jas­tet­ta­vis­sa on. Tun­tuu sil­tä, että jäl­jel­lä on enää hyvin vähän, jos mitään, kir­joi­tet­ta­vaa lem­piai­hees­ta­ni, eli minus­ta itses­tä­ni. Eivät maa­il­mas­ta sil­ti toki aiheet lopu, mut­ta vah­vas­ti poliit­tis­ten tai muu­ten vain kan­taa­ot­ta­vien kir­joi­tus­ten­kin suh­teen olen pat­ti­ti­lan­tees­sa, kun her­mo­ni eivät vähään aikaan ole alkuun­kaan kes­tä­neet maa­il­man, saa­ti­ka Suo­men tapah­tu­mien seu­raa­mis­ta ja nii­den aktii­vis­ta poh­dis­ke­lua. Kaik­ki tun­tuu mene­vän päin per­set­tä, mikä ei sinän­sä ole mitään uut­ta, mut­ta en ole vähään aikaan enää jak­sa­nut pukea sen herät­tä­mää suut­tu­mus­ta­ni sanoik­si. Se on kovin ras­kas­ta puu­haa ja täl­lä het­kel­lä ras­kaam­paa kuin sen patoa­mi­nen sisäl­le. #

On myös aihei­ta, jois­ta en ole vie­lä kir­joit­ta­nut, mut­ta jois­ta en myös­kään toden­nä­köi­ses­ti tule­kaan kir­joit­ta­maan. Ensim­mäi­si­nä tule­vat mie­lee­ni nämä: #

1. Läheis­ten ja tut­tu­jen yksi­tyis­asiat. Nämä olen pyr­ki­nyt rajaa­maan tääl­tä pois kate­go­ri­ses­ti, kos­ka en haluai­si teh­dä vir­hear­vio­ta sen suh­teen, min­kä ver­ran asianomais(t)en itsen­sä mie­les­tä on sopi­vaa kirjoittaa.
2. Surul­li­suu­te­ni, yksi­näi­syy­te­ni ja mus­ta­suk­kai­suu­te­ni. Kah­ta ensim­mäis­tä aihet­ta en sinän­sä vie­ras­ta, mut­ten ole tuo­nut nii­tä tän­ne lähes­kään sii­nä mää­rin, kuin ne elä­mäs­sä­ni tun­tu­vat, kos­ka niis­tä luke­mi­nen herät­tää jota­kuin­kin nor­maa­lis­sa, hyvän­tah­toi­ses­sa ihmi­ses­sä (jol­lai­sia mar­gi­naa­lin luki­jois­ta tun­tuu löy­ty­vän pil­vin pimein - mor­jens vaan!) myö­tä­tun­toa ja halua teh­dä jotain, eikä blo­gi kui­ten­kaan tar­joa riit­tä­viä mah­dol­li­suuk­sia näi­den tun­tei­den hel­pot­ta­mi­seen sii­nä mää­rin, kuin ne käy­tän­nös­sä vaa­ti­si­vat. Vii­mek­si­mai­nit­tua toi­saal­ta häpeän jos­sain mää­rin, tai tar­kem­min sanot­tu­na aras­te­len sen pal­jas­ta­mis­ta, kos­ka sitä pide­tään usein pahek­sut­ta­va­na, toi­saal­ta se taas liit­tyy mel­ko tii­viis­ti edel­li­seen koh­taan, kos­ka mus­ta­suk­kai­nen ei voi olla ilman koh­det­ta, joka on toi­nen ihminen.
3. Sek­si. Tämä aihe­pii­ri on minul­le lähes täy­si tabu. Pys­tyn käsit­te­le­mään sitä kor­kein­taan lei­kin­las­kun var­jol­la, mitä tapaa toi­saal­ta pidän pää­asias­sa hal­vek­sut­ta­va­na, kos­ka se juu­ri kie­lii kyvyt­tö­myy­des­tä käsi­tel­lä asi­aa vaka­vas­ti. Minus­ta sek­si on hyvin tiu­kas­ti vain kah­den ihmi­sen väli­sek­si tar­koi­tet­tu (kuka tar­koit­ti?) asia, eikä sii­tä saa puhua mui­den kans­sa. Hyvä jos edes sen toi­sen ihmi­sen, kos­ka se on kaik­ki­nen­sa hyvin häpeäl­lis­tä tou­hua ihan kuten ruu­miin­toi­min­not yleensäkin. 

Mitä siis täs­tä eteen­päin? Hah, tätä samaa pas­kaa tie­tys­ti, mitä­pä muu­ta­kaan. En minä kuvit­te­le, että tämä tämän kir­joit­ta­mi­ses­ta mik­si­kään muut­tui­si, mut­ta toi­vot­ta­vas­ti saan täl­lä haih­du­tet­tua mie­les­tä­ni nii­tä (ehkä kuvit­teel­li­sia) odo­tuk­sia, joi­ta mar­gi­naa­lin aiem­pi laa­tu on pan­nut luki­jat täl­le pik­ku pro­jek­til­le hil­jaa mie­les­sään aset­ta­maan. #

Tähän­pä sopii­kin mai­nios­ti pik­ku mee­mi (via Elä­män omi­tui­suuk­sia): jos on jotain, ihan mitä tahan­sa, jota, sinä, arma­hin luki­ja­ni, olet aina halun­nut minus­ta tie­tää, mut­tet ole toh­ti­nut kysyä, niin het­ke­si on koit­ta­nut. Hei­tä kysy­myk­se­si kom­ment­ti­laa­tik­koon! Kysy minul­ta mitä tahan­sa! Vas­taan mitä tahan­sa niin raa’an rehel­li­ses­ti kuin vain kyke­nen itses­tä­ni irti repi­mään! En sul­je pois edes tuos­sa edel­lä lis­taa­mia­ni aihei­ta, sil­lä pyr­ki­myk­se­ni rehel­li­syy­teen ajaa yleen­sä kai­ken muun edel­le ja luul­ta­vas­ti niin käy myös täs­sä. #

(Vii­kon­lop­pu on ehkä­pä huo­noin mah­dol­li­nen aika inte­rak­tii­vi­suut­ta vaa­ti­van mee­min liik­keel­le­pot­ki­mi­seen, mut­ta tämä nyt vaan sopi minus­ta niin hyvin tähän aihee­seen, eikä tämä aihe nyt anta­nut odot­taa itse­ään.) #

 
Kun eroat kir­kos­ta vuo­den 2005 puo­lel­la, väl­tät vuo­den 2006 kir­kol­lis­ve­ron. #

Pik­ku Hii­ren mai­nin­ta omas­ta eron toi­meen­pa­nos­taan muis­tut­ti täs­tä. #

Ja Hei­din vin­kis­tä: Sata syy­tä ero­ta kir­kos­ta. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]23:07[/klo] Lisä­sin lin­kin sadan syyn listaan.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #

“Täl­lä ker­taa Tina tekee kol­me eri ruo­ka­la­jia paah­to­pais­tis­ta. Luvas­sa on per­sil­jan­juu­ricrè­mel­lä täy­tet­ty­jä paah­to­pais­ti­rul­lia, car­paccio­ta sekä muhen­nos­ta sien­ten ja ome­noi­den kera.” #

Yle: “Tinan keit­tiös­sä” #

Jos Jamie Oli­ve­rin kok­kioh­jel­mien suo­sio on mies­puo­li­sen kat­so­jan mie­les­tä kum­mal­li­nen ilmiö, niin suo­sit­te­len kat­so­maan Tinan keit­tiös­sä. Aina­kin minus­ta Tina on aivan totaa­li­sen ihas­tut­ta­va! Niin luon­nol­li­nen ja hup­su ja kaik­kea muu­ta­kin ihq­daa. #

Vaik­ka se tekee­kin ihan ihme uto­pia­ruo­kia, joi­ta en voi kuvi­tel­la­kaan kos­kaan itse osaa­va­ni teh­dä (minul­ta onnis­tui­si­vat kor­kein­taan peko­niin kää­ri­tyt peko­ni­sii­vut), niin tuo­ta käsien huis­kin­taa kat­se­lee ja soli­se­vaa ruot­sia kuun­te­lee ilok­seen. #

 #