Viimeinen ehtoollinen
#1733. Lauantai, 3. joulukuuta 2005 klo 20.58.59, kirjoittanut Jani. 2
Johdatin heidät kahlittuina sisälle häkkiin, eikä yksikään tehnyt enää minkäänlaista vastarintaa. Loputtomien tuskien yöt, jotka jatkuivat aina pitkälle seuraavaan päivään, olivat vihdoin tappaneet heidän silmistään toivon kaikesta muusta kuin kuolemasta. #
Tai olisivat tappaneet, jos heillä enää olisi ollut silmiä. #
Aloin roiskia polttoainetta heidän päälleen, ja he valpastuivat. Heidän sieraimensa nuuhkivat sen hajua. Jotkut alkoivat inistä vaimeasti kun neste valui lukemattomiin palovammoihin ja eri kokoisiin, enimmäkseen huonosti arpeutuneisiin haavoihin - tai ehkä he vain itkivät hiljaa ilosta, siitä tiedosta, että tämä kaikki ehkä vihdoinkin päättyisi. Oli vaikea tietää, sillä kyynelehtimään he eivät tietenkään olleet kyenneet enää viikkoihin. #
Viivyttelemättä raapaisin tulitikun ja paiskasin sen sisään. Hetkessä häkki oli täynnä loimuavia, vääntelehtiviä kehoija, joista jotkut alkoivat paukuttaa vimmatusti sen seiniä, toiset kierivät lattialla ja jotkut tempoilivat vain sinne tänne ilman mitään säännönmukaisuutta liikkeissään. #
Näky hymyilytti minua hieman, mutta vain hetken kuluttua sama vanha turtuneisuus tuli ylleni. Melkein säikähdin, että olin tehnyt virheen, samalla tavalla kuin silloin, kun olin vahingossa hukuttanut ensimmäiseni kuoliaaksi pitämällä päätä veden alla hieman liian kauan, enkä enää saanutkaan häntä virkoamaan. Tai kuten silloin, kun en ollut sitonut raajaa riittävän hyvin paikoilleen, niin että kun viilsin vahingossa valtimon, ja raaja potkaisi itsensä irti, en saanut sitä enää kiinni ennen kuin verenhukka kävi kohtalokkaaksi. #
Mutta sitä kesti vain hetken, sillä muistin, että juuri näin olin päättänyt tämän tapahtuvan. Olin yksinkertaisesti saanut nämä kehot tuntemaan kaiken mahdollisen tuskan, jonka ne vain suinkin kykenivät tuntemaan, jollen peräti ollut siirtänyt niiden rajojakin, jopa ylittänyt ne. Tiesin, etten enää saisi niistä irti yhtään kärsimystä. #
Tiesin myös, ettei nälkäni ollut siitäkään huolimatta tyydytetty. #
Siksi, kun häkissä loimu hiljalleen tummeni ja ruumiiden - niiden, jotka vielä liikkuivat - liikkeet vaihtuivat vähitellen viimeisistä, stereotyyppisistä toistoliikkeistä pelkäksi lämmön vaikutuksesta hajoavien kudosten ja painon vähenemisen aiheuttamaksi luhistumiseksi, suuntasin kiväärini piipun kohti päätäni. #
Lopultakin rauhassa. #
Jotain mä halusin tähän sanoa.