Pik­ku-j kyse­li eilen iso­ja kysy­myk­siä. “Kuol­laan­ko mekin jos­kus?”, “Mik­si?”, “Muis­tat­ko, kun mum­mi kuo­li?”, “Onko tai­vaan­ko­tia ole­mas­sa?”, “Mik­si se yksi nai­nen tap­poi itsen­sä?”, “Tapat­ko sinä­kin itse­si?”, “Kuka sit­ten oli­si surul­li­nen?” #

Sel­vi­sin mie­les­tä­ni var­sin hyvin. Olen onnek­si miet­ti­nyt näi­tä asioi­ta niin pal­jon ihan omis­ta läh­tö­koh­dis­ta­ni, ettei minun tar­vit­se niis­tä kysyt­täes­sä impro­vi­soi­da. Valeh­te­le­mi­nen ja jo pelk­kä asioi­den lii­al­li­nen yksin­ker­tais­ta­mi­nen­kin on tosin minul­le aina yhtä vai­ke­aa, vaik­ka se kuin­ka oli­si­kin lap­sen par­haak­si. #

Itkin vähän vas­ta sit­ten illal­la miet­ties­sä­ni sitä, että tuo­ta pien­tä ihmis­tä tun­tui huo­les­tut­ta­van eni­ten se, että sit­ten jos hän menee kuol­tu­aan tai­vaan­ko­tiin, niin olen­ko minä­kin siel­lä ja pidän­kö hän­tä sit­ten­kin kai­na­los­sa. #