Itsetuntoa
#1808. Keskiviikko, 28. joulukuuta 2005 klo 12.02.20, kirjoittanut Jani. 6
Miten itsetunto syntyy?
Miten hyvä, miten huono itsetunto syntyy?
Syntyvätkö lapset itsetunnottomina, itsetunnoltaan tabula rasana, saavatko he itsetuntonsa itsensä ulkopuolelta niin kuin immuniteetin?
Vai onko lapsen itsetunto siemen, jota täytyy ravita, kastella ja hoivata niin, että se kasvaa?
Vai onko lapsen itsetunto täysikasvuinen jättiläispuu, joka pian syntymän jälkeen kaadetaan, karsitaan, kuoritaan, katkotaan, pilkotaan, höylätään lopulliseen muotoonsa?
Kuinka paljon on liian paljon ja kuinka paljon on liian vähän? #
Ainakin arkikielessä käsite itsetunto on menettänyt merkityksensä. Sillä voidaan selittää mitä tahansa riippumatta siitä mikä on lähtötilanne. Itsevarman oloinen voi olla itsevarma tai sitten vain peittää huono itsetuntoa “esittämällä”. Reppanan oloinen voi joko olla sitä tai sitten “osoittaa rohkeasti heikkoutensa”. Selitys siis keksitään tilanteen mukaan eikä sana itsetunto oikein tarkoita yhtään mitään.
Lisäksi ihmisten arviointi tuollaisella erittäin epämääräisellä käsitteellä on muutenkin turhaa.
Olen täysin samaa mieltä.
Toisaalta ilman epämääräisiä käsitteitä olisi vaikea puhua juurikaan muusta kuin matematiikasta.
Itsetunto on kiinnostava asia, olkoonkin käsite epämääräinen. Nykyään ei kai käsitetä ihmisellä olevan vain yhtä ainoaa itsetuntoa, vaan niitä voi olla monta; ammatillinen, sosiaalinen, itsetunto sukupuolensa edustajana tai yleinen, peruskäsitys (itsetunto) itsestä ihmisenä.
Ja niin se kai on, että itsetunto on paljolti niiden ihmisten summa, joita persoona on tavannut, mutta minusta myös järjellä voi vaikuttaa itsetuntoon jos se ei ole liian haavoitettu.
Ja kai myös se aika…ja kokemus…muovaavat lopulta sen, mihin uskoo ja siltä pohjalta käyttäytyy. Loputon matka joillekin.
Rupesi ihan kiinnostamaan, että onko tuo vielä psykologian termistössä. Ilmeisesti on, sillä pari itsetunnosta kertoviin lähteisiin vetoavaa juttua löytyi.
Millainenkohan olisi minun itsetuntoni? Ehkä se olisi kookas, mutta hauras.
No tavoitteeni eivät kyllä ole koskaan olleet korkealla, mutta onnistumiseni taitavat kyllä olla vieläkin vähäisemmät.
Jani sano: “No tavoitteeni eivät kyllä ole koskaan olleet korkealla, mutta onnistumiseni taitavat kyllä olla vieläkin vähäisemmät.”
Tuota lukiessani hymyilytti ja ajattelin, että aika samallalailla itselläni. Mutta sitten kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ehkä ne tavoitteet sittenkin ovat korkealla (suhteessa onnistumisiin) jos ei onnistumisia ole tullut ?
Esim. itsetunto I = 1 / 1000 = 0,001 ~ 0
Selvää, ainakin oman kokemukseni mukaan, on että onnistumiset ruokkivat itsetuntoa. Tavoitteiden asettelu on siis ratkaisevassa asemassa.
Minusta tuossa kaavassa on se ongelma, että se ei suoraan huomioi toisten ihmisten tavoitteita ja saavutuksia, elleivät ne sitten sisälly noihin omiin tavoitteisiin (tai saavutuksiin). Eli vaikka onnistumisteni ja tavoitteitteni suhde olisikin hyvä, niin jos se on pienempi kuin vertailuryhmälläni, niin voi olla, että itsetuntoni olisi aika kehno.
Ja sitten on vielä sekin ongelma, kuten minulla, että jos varsinaista vertailuryhmää ei ole, jos omat tavoitteet ovat sen verran kummallisia, ettei niitä oikein kukaan muu tunnu harrastavan.