Tie­dät­te­kö sen inhot­ta­van epä­mää­räi­sen epä­tie­toi­suu­den tun­teen, joka hii­pii vähi­tel­len sel­kä­ran­kaa pit­kin ylös taka­rai­voon ja yrit­tää pus­kea siel­tä edel­leen otsa­loh­koon vaik­ka­pa nyt esi­mer­kik­si sil­loin, kun yhtäk­kiä huo­maa, että joku, joka taval­li­ses­ti päi­vit­tää var­sin sään­nöl­li­ses­ti ja usein, onkin ollut pit­kään hil­jaa ilman min­kään­lais­ta ennak­ko­va­roi­tus­ta? #

Mitä sil­le tun­teel­le pitäi­si teh­dä? Pitäi­si­kö antau­tua huo­les­tut­ta­vim­mil­le kuvi­tel­mil­leen, vai toi­voa paras­ta ja luot­taa sii­hen, että taus­tal­ta pal­jas­tuu yksi niis­tä lukui­sis­ta, kuvi­tel­ta­vis­sa ole­vis­ta, ei-kata­stro­faa­li­sis­ta seli­tyk­sis­tä? #

Pes­si­mis­ti ei pety, mut­ta jos antau­tuu pel­ko­jen­sa vie­tä­väk­si, ja sit­ten ne osoit­tau­tu­vat­kin aiheet­to­mik­si, on rype­nyt huo­les­saan ja lei­kan­nut omaa lihaan­sa aivan tur­haan. Jos taas uskot­te­lee itsel­leen, että kaik­ki kään­tyy par­hain päin, eikä niin käy­kään, puto­aa suo­raan nenäl­leen, kos­ka kädet eivät ole­kaan val­mii­na vas­taa­not­ta­maan päi­nis­key­ty­vää maa­ta. #