Saan aivan mah­ta­van synk­kiä vibo­ja kat­so­mal­la Rova­nie­men web­ka­me­roi­ta, var­sin­kin näin öisin. Kat­se­lin nii­tä siel­lä asues­sa­ni sil­loin, kun puto­sin poh­jat­to­maan kui­luu­ni, ja pys­tyn näkö­jään vie­lä­kin tavoit­ta­maan sen tun­teen noi­ta vil­kui­le­mal­la. #

Muis­tu­tan näin itseä­ni sii­tä, että tämä kaik­ki on vain kuor­ru­tus­ta, illuusio­ta. Muka­vaa illuusio­ta, mut­ta illuusio­ta yhtä kaik­ki. Totuus on sii­nä tyh­jyy­des­sä, johon pys­tyn vie­lä­kin imey­ty­mään kat­se­le­mal­la noi­ta kuvia pimeäs­tä kau­pun­gis­ta. #

Istuin sil­loin, niin kuin nyt­kin, yöl­lä, noi­ta kat­sel­len ja ihmet­te­lin sitä, että näyt­tää todel­la­kin sil­tä, että kaik­ki nuo pai­kat ovat tuol­la ulko­na sil­loin­kin, kun minä en ole siel­lä. #

Pahal­ta tun­tui se, ettei ihmi­siä juu­ri­kaan näky­nyt. Sii­tä tyh­jyys; iso­ja, pimeäs­sä valais­tu­ja paik­ko­ja, eikä ketään. #

Ehkä minä ahdis­tun nois­ta näky­mis­tä sik­si, että näen niis­sä itse­ni parem­min kuin mis­sään. Olen samal­la taval­la tyh­jä. Valot pala­vat, mut­ta ketään ei ole koto­na. #

Kukaan ei kir­joit­ta­nut tätä. #