Teki mie­le­ni pro­teii­nia, joten ostin ja kei­tin lähes puo­li­ki­loi­sen por­saan sydä­men. Söin sen tomaat­ti­lie­mes­sä uinei­den, punais­ten kid­ney­pa­pu­jen kera. Her­kul­lis­ta! #

Luin täs­sä alku­vii­kol­la lop­puun Ter­ry Pratc­het­tin Vii­ka­te­mie­hen, jota minul­le oli suo­si­tel­tu. En ole noin ylei­ses­ti ottaen mikään fan­t­asian ylin ystä­vä, vaik­ka olen­kin luke­nut Tsh:n ja mui­noin jopa jokusen R.A. Sal­va­to­ren Drizzt Do’Ur­den -kir­jan (sii­nä­pä muu­ten vas­ta ase­tel­mil­taan rasis­ti­nen ja miso­gy­nis­ti­nen todel­li­suus!). #

Tämä Pratc­hett vai­kut­ti minus­ta vähän sil­tä kuin Douglas Adams oli­si ruven­nut kir­joit­ta­maan fan­ta­sia­pa­ro­di­aa. Tar­koi­tan kui­ten­kin täs­sä lähin­nä sitä Adam­sia, jon­ka kynä tun­tui minus­ta tyl­sy­neen Lin­nun­ra­ta-tri­lo­gian edet­tyä nel­jän­teen ja vii­den­teen osaan­sa. Ei tämä siis minus­ta ollut mitään räis­ky­vää huu­mo­ri-ilo­tu­li­tus­ta, mikä tosin kui­ten­kin voi joh­tua juu­ri sii­tä, etten ole eri­tyi­sem­min mikään fan­t­asian ystä­vä ja sik­si gen­ren minua parem­min tun­te­van mie­les­tä her­kul­li­sim­mat jutut mene­vät minul­ta koko­naan ohi. Kyl­lä siel­lä sil­ti minua­kin nau­rat­ta­nei­ta jut­tu­ja oli jou­kos­sa. #

Tot­ta puhuen jätin lopul­ta koko vel­ho­häs­sä­köin­ti­puo­len luke­mat­ta ja kes­ki­tyin vain Kuo­le­man maa­lai­se­lä­mää kuvan­nee­seen puo­leen juo­nes­ta. Tämä onnis­tui hyvin, kos­ka nämä kak­si oli­vat toi­sis­taan täy­sin irral­li­sia ker­to­muk­sia. Itse asias­sa pelk­kä Kuo­le­man elä­ke­päi­vien kuvaus oli­si minus­ta riit­tä­nyt kir­jak­si mai­nios­ti; kah­den juo­ni­ku­vion puno­mi­nen yhteen yhden kap­pa­leen aika­na ihan kir­jan lopus­sa tun­tui kei­no­te­koi­sel­ta. #

Pie­nel­lä hio­mi­sel­la ja vaka­vien ele­ment­tien lisää­mi­sel­lä Kuo­le­ma-juo­nes­sa oli­si ollut ainek­sia jopa ihan aikuis­ten kir­jak­si­kin. (Olen tosin anta­nut itsel­le­ni ker­toa, että se, että Pratc­het­tin kir­jat tuol­la Jyväs­ky­län pää­kir­jas­tos­sa ovat las­ten osas­tol­la, oli­si jon­ki­nas­tei­nen pyhäin­hä­väis­tys.) #

Nyt kun tuon myö­tä olin taas pääs­syt luke­mi­sen vauh­tiin, pää­tin sit­ten seu­raa­vak­si lopul­ta­kin aloit­taa sen hyl­lys­sä jo vuo­si­kau­det loju­neen, kevyen ja lyhyen viih­de­teok­sen nimel­tä Sota ja rau­ha. #