Kuten sil­loin­kaan, kun se tapah­tui, ei ryh­män lop­pu­mi­nen tun­nu vie­lä­kään mil­tään. Tosin, ei se ihan niin­kään ole, vaan tar­kem­min sanot­tu­na olen pari ker­taa jo tun­te­nut jotain, mitä voi­si ehkä ver­ra­ta sii­hen mil­tä vii­sau­den­ham­paan pois­to tun­tui. Se siis tun­tui, ja tun­tui sil­lä taval­la ikä­väl­tä, ettei ollut epä­sel­vää, että minua vahin­goi­tet­tiin sii­nä jol­lain taval­la, mut­ta se ei tun­tu­nut kipu­na. #

Samal­la taval­la minus­ta on pariin ottee­seen täl­lä vii­kol­la tun­tu­nut sil­tä kuin jotain sie­lus­sa ole­vaa, kar­rel­le hiil­ty­nyt­tä pape­ria muis­tut­ta­vaa, mure­ne­vaa ja tunn­o­ton­ta, jo ajat sit­ten kuol­lut­ta ker­ros­ta oltai­siin krap­su­tel­tu. Ensim­mäi­nen ker­ta oli tiis­tai­na, kun kän­nyk­kä­ni hälyt­ti ryh­mään läh­te­mi­sen muis­tu­tuk­sek­si. Se oli juu­ri sel­lai­nen tilan­ne, että tie­sin, että sen oli­si pitä­nyt vih­lais­ta kipeäs­ti, ja kun en tun­te­nut mitään, sen tuot­ta­ma häm­men­nys sai vain lie­vän hymyn nouse­maan huu­lil­le­ni. #

Toi­nen ker­ta oli äsken sau­nas­sa, kun tuli mie­lee­ni, kuin­ka edel­li­sen suu­ren mene­tyk­se­ni tul­tua todek­si itkin sil­mä­ni puh­ki siel­lä. Huo­ma­sin, että samo­ja her­mo­ja yrit­ti kut­kut­taa jokin, jon­ka heti tun­nis­tin aja­tuk­sek­si ryh­män lop­pu­mi­ses­ta, eikä sen tulok­se­na taas­kaan ollut mitään tun­net­ta. Vain kuol­lut muis­to tuos­ta edel­lis­ker­ras­ta. #

Olen­ko siis nyt immuu­ni mene­tyk­sil­le, ja mil­lä hin­nal­la? #

Minul­ta kysyt­tiin, mitä on muut­tu­nut tera­pian aika­na. Vas­taus on hiou­tu­nut vii­meis­ten viik­ko­jen aika­na: enää minä en aio kuol­la heti. Tun­tuu surul­li­sel­ta, että juu­ri se, mitä pel­kä­sin kaik­kein eni­ten tera­pi­aa aloit­taes­sa­ni, on toteu­tu­nut: olen alis­tu­nut koh­ta­loo­ni, hyväk­sy­nyt sen että tätä tämä nyt sit­ten on. Olen jopa val­mis elä­mään elä­mä­ni sen luon­nol­li­seen lop­puun saak­ka sii­nä tapauk­ses­sa, ettei tämä nyt täs­tä sit­ten taas pahe­ne. Tun­tuu kuin minut oli­si kastroi­tu. #

En minä tosin tuo­ta voi noin vain tera­pian piik­kiin lait­taa, sil­lä onhan täy­sin mah­dol­lis­ta, että oli­sin samas­sa pis­tees­sä nyt vaik­ken oli­si tera­pias­sa käy­nyt­kään. Minul­la ei siis ole mitään todis­tei­ta jot­ka sitoi­si­vat tämän muu­tok­sen tera­pi­aan, jol­lei sit­ten las­ke­ta sitä, etten vält­tä­mät­tä oli­si nyt enää hen­gis­sä, jos en oli­si viet­tä­nyt näi­tä vuo­sia tera­pias­sa. #

Mie­tin tänään taas ker­ran sitä­kin, että eläi­met eivät pys­ty itse­mur­haan. Sen ajat­te­le­mi­nen tun­tuu joten­kin kum­mal­li­sel­ta. Eläin voi kyl­lä olla erääl­lä taval­la masen­tu­nut, jos se vaik­ka­pa sul­je­taan luon­nol­lis­ta revii­ri­ään pie­nem­pään häk­kiin eikä sil­le anne­ta riit­tä­väs­ti virik­kei­tä, tai jos sen laji­tyy­pil­lis­tä käyt­täy­ty­mis­tä muul­la tavoin (väki­val­loin) häi­ri­tään mas­sii­vi­ses­ti. Mut­ta vaik­ka se voi vahin­goit­taa itse­ään virik­kei­den tar­pees­saan tai muis­ta syis­tä, se ei osaa kuvi­tel­la sitä yksin­ker­tai­sin­ta rat­kai­sua oman kär­si­myk­sen­sä päät­tä­mi­sek­si. Päin­vas­toin: sen jokai­nen lihas ja kyn­si taker­tuu vie­lä vii­mei­sil­lä voi­man­rip­peil­lään­kin vim­mai­ses­ti ja, minus­ta ihmi­se­nä näyt­tää, täy­sin jär­jet­tö­mäs­ti, elä­mään­sä. #

Ja mikä mer­kit­tä­vin­tä: jos eläin pääs­te­tään kidu­tuk­sen­sa jäl­keen takai­sin elä­mään nor­maa­lia, niin­sa­no­tus­ti onnel­lis­ta elä­mään­sä, niin vaik­ka se voi­kin kan­taa joi­tain trau­mo­ja tuos­ta koke­muk­ses­taan, se ei enää uuteen tilan­tee­seen­sa sopeu­dut­tu­aan ole masen­tu­nut edes sanan sii­nä mer­ki­tyk­ses­sä kuin koke­muk­sen vie­lä olles­sa ajan­koh­tai­nen. Päin­vas­toin: se tun­tuu elä­vän kai­kil­la, kär­si­myk­ses­tä trau­ma­ti­soi­tu­mat­to­mi­na sel­viy­ty­neil­lä soluil­laan kak­sin ver­roin enti­seen näh­den. #

Eläi­men olles­sa kysees­sä se on minus­ta kau­nis­ta. Ihmi­ses­sä tämä sama on minus­ta vas­ten­mie­lis­tä, ehkä sik­si, että muis­ton ja oman ajat­te­lu­ky­vyn kiel­tä­mi­nen on minus­ta täy­del­li­ses­ti vas­toin ihmi­syyt­tä. Niin­pä jokai­sen ihmi­sen inhi­mil­li­sin koh­ta­lo on tul­la oman muis­ta­mis­ky­kyn­sä ja päät­te­ly­ky­kyn­sä tuot­ta­man tuhoa­ja­tuk­sen toteut­ta­jak­si. #

Tänään olen vään­tä­nyt lisää karao­ke­vi­deoi­ta. #

Suus­sa­ni, sii­nä koh­das­sa, jos­sa vie­lä viik­ko sit­ten näi­hin aikoi­hin minul­la oli vii­sau­den­ham­mas, on nyt paik­ka, jota vih­loo saa­ta­nal­li­ses­ti aina kun syön tai juon jotain kyl­mää. #

Tein teks­ti­tys­vi­deon yhdes­tä karao­ke-levy­nä myy­dyn taus­ta­musiik­ki­le­vyn kap­pa­lees­ta. Bii­sin nimi oli Mim­mi ja se on trad. #

Läh­din ker­ran aamusel­la
Mim­min kans­sa uimaan,
aa-aa aa-aa, aivan aamu­tui­maan. #

Mim­mi keit­te­li kor­vi­ket­ta.
Pul­la vaan oli kui­vaa,
aa-aa aa-aa, aivan aamu­tui­maan. #

Mim­mi ui vain käsi­poh­jaa,
minä pols­ku­tin koi­raa,
aa-aa aa-aa, aivan aamu­tui­maan. #

Mim­mi ryyp­pä­si tik­ku­vii­naa
ja minä sor­re­tun voi­maa,
aa-aa aa-aa, aivan aamu­tui­maan. #

Mim­min pie­net ran­ta­housut
sai mun syöm­mein soi­maan,
aa-aa aa-aa, aivan aamu­tui­maan. #

Mim­mi tar­jo­si mitä vaan
mut­ta mul ei ollun­na voi­maa,
aa-aa aa-aa, näin var­hain aamu­tui­maan. #

Saa näh­dä pols­ku­tan­ko ensi yönä Mim­min kans­sa jos­sain jor­pa­kos­sa. Tyy­pil­li­ses­ti Mim­min pie­net ran­ta­housut kor­vau­tu­ne­vat vie­lä nono­ki­neil­la. Ja sit­ten mul ei ole voi­maa vaik­ka Mim­mi tar­joai­si mitä vaan. #

Käy­tiin pil­kil­lä ja tulis­te­le­mas­sa pos­ti­kort­ti­mai­se­mas­sa. #

 #