Minä haa­vei­len jär­jes­tyk­ses­tä, jär­jes­tä­mäs­tä­ni elä­mäs­tä, jär­jel­li­syy­des­tä, sii­tä, että jos­tain oli­si jotain hyö­tyä, että jokin kan­nat­tai­si. Kuvit­te­len, että minul­la oli­si pää­mää­riä, että elä­mäl­lä oli­si jokin tar­koi­tus, uskon­nol­li­nen, ideo­lo­gi­nen, hen­ki­lö­koh­tai­nen, sosi­aa­li­nen, mitä tahan­sa. Sel­lai­sen kuvit­te­le­mi­nen syn­nyt­tää het­kek­si läm­pöi­sen tun­teen sisäl­lä­ni. Samal­la taval­la ilah­dun kun kek­sin jon­kin lyhyen täh­täi­men pää­mää­rän, jotain, jon­ka ajat­te­le­mi­nen ilah­dut­taa, elo­ku­van, syö­mi­sen, jotain. #

Pie­ne­nä raken­net­tiin hie­kas­ta hyp­py­rei­tä pyö­ril­le. Kun pol­ki pyö­rään­sä vauh­dil­la koh­ti hyp­py­riä, sitä kuvit­te­li len­tä­vän­sä hur­jan pit­käl­le, mut­ta heti etu­ren­kaan alle jää­des­sään hiek­ka­ka­sa hajo­si, eikä sitä nyt­käh­dys­tä oli­si edes hypyk­si keh­dan­nut nimit­tää. #

Kun minä kuvit­te­len jotain hyvää, minä olen mat­kal­la koh­ti hyp­py­riä, näen itse­ni len­tä­mäs­sä hyp­py­ris­tä pon­nah­ta­nee­na. Ja sit­ten etu­pyö­rä osuu hiek­kaan, hiek­ka antaa perik­si, ei ole mitään, mis­tä pon­nis­taa, hyp­pyä ei tule­kaan, tulee vain mitä­tön nyt­käh­dys, pet­ty­mys. #