Vuo­den­ai­ka on par­hais­ta par­hain ja minä vajoan. Lie­kö vain bio­lo­gia­ni niin herk­kä täl­le valon vähe­ne­mi­sel­le, että psyy­ke­ni, joka ilman sitä bio­lo­gi­aa pel­käs­tään elpyi­si sii­tä, nujer­tuu. Toi­saal­ta voi­si kuvi­tel­la, että luo­pu­mi­nen pit­kä­ai­kai­ses­ta suh­tees­ta, vaik­ken sitä kovin pal­jon tie­toi­ses­ti mureh­di­kaan, on rou­hais­sut kipei­tä muis­to­ja toi­ses­ta saman­lai­ses­ta. #

Herä­sin omaan itkuu­ni, joka unes­sa oli taas pit­käs­tä aikaa niin kat­ke­raa ja pidät­te­le­mä­tön­tä, että ajat­te­lin ihmis­ten luu­le­van minun seon­neen. Se oli sitä itkua, jon­ka olen vii­meis­ten vuo­sien aika­na vähi­tel­len oppi­nut patoa­maan koko­naan sisäl­le­ni, kos­ka sil­lä ei ole lop­pua eikä se sik­si tuo min­kään­lais­ta hel­po­tus­ta yhtään sen enem­pää kuin kivus­ta huu­ta­mi­nen aut­taa kat­ken­nut­ta raa­jaa. #

Mit­ta­ri näyt­tää pak­kas­ta ja huo­mi­sek­si on luvat­tu lun­ta. #