Nii­den päi­vien lisäk­si, jol­loin esi­neet vas­tus­te­le­vat ja nii­tä täy­tyy kurit­taa, on päi­viä, jol­loin kom­pu­roin­tia ja tyri­mis­tä tapah­tuu niin pal­jon, että on ilmeis­tä, että vika on vain omas­sa pääs­sä eikä mis­sään muu­al­la. Näi­nä päi­vi­nä minä hidas­tan liik­kei­tä­ni ja vält­te­len tie­toi­ses­ti teke­mäs­tä juu­ri­kaan mitään kau­ko­sää­ti­men napin­pai­nal­lus­ta moni­mut­kai­sem­paa. #

Jos­kus sitä on kui­ten­kin pak­ko, ja sil­loin pel­kään hul­lu­na, että kat­kai­sen vahin­gos­sa kau­la­val­ti­mon par­taa ajaes­sa­ni, tai että kos­ke­tan säh­kö­lai­tet­ta mär­kä­nä ja käris­tyn komeas­sa valo­kaa­res­sa. Pel­kään minä noi­ta vähän noin muu­ten­kin, mut­ta kun on täl­lai­nen huo­no päi­vä, se pel­ko saa hie­man pak­ko­neu­root­tis­ta muis­tut­ta­van luon­teen. Vaik­ka minä kuol­la haluan­kin, niin en vie­lä (tai enää) ole kui­ten­kaan sii­nä pis­tees­sä, että se tapa, jol­la kuo­len, oli­si ihan yhden­te­ke­vä. #

Näi­nä pahoi­na päi­vi­nä oli­si ehkä vii­sain­ta väl­tel­lä myös­kin kir­joit­ta­mis­ta, kos­ka pel­kään tääl­lä­kin, nimit­täin pal­jas­ta­va­ni huo­maa­mat­ta­ni asioi­ta jot­ka pitäi­si pitää yksi­tyi­si­nä. Sekään pel­ko ei ole nor­maa­li­päi­vi­nä­kään vie­ras, mut­ta tämän­kal­tai­si­na päi­vi­nä pidän sen ris­kin toden­nä­köi­syyt­tä suu­rem­pa­na kuin nor­maa­lis­ti. #