Pitkäperjantai: Kristuksen kärsimyskertomus
#2707. Perjantai, 6. huhtikuuta 2007 klo 14.06.40, kirjoittanut Jani. 3
Kristuksen kärsimyskertomus (The Passion of the Christ) oli ilmestyessään niitä elokuvia jotka polarisoivat yleisönsä hyvin vahvasti niihin jotka pitivät siitä ja niihin jotka eivät pitäneet. Yleensä tällainen kylmäksijättämättömyys merkitsee sitä, että elokuva on minun makuuni. Sääntö pätee jossain määrin myös Kärsimyskertomukseen, mutta se on sikäli hieman yllätyksellistä, että elokuva haiskahtaa toisaalta hyvin vahvasti siltä mitä se on: uskoon hurahtaneen entisen B-action-elokuvien näyttelijän ohjaustyö. #
Ensimmäisen ja kaikkein suurimman vaikutuksen elokuvassa tekevät siinä pääasiassa käytetyt kielet, jotka ovat tavallisesta Hollywood-roskasta poiketen autenttisesti sitä mitä ne elokuvan esittämässä maailmankolkassa (Jeesuksen Lähi-Idässä) tuohon aikaan tiettävästi olivat: arameaa, hepreaa ja latinaa. Jo pian alun jälkeen korvat alkavat janota lisää näitä upeita konsonanttirykelmiä, ja kontekstissaan lausuttuina alkuperäiskielisinä tunnetuiksi tulleet sanat ja lausahdukset nostavat jokaisen ihokarvan pystyyn. #
Aluksi ohjaaja Mel Gibson suunnitteli julkaisevansa elokuvan täysin ilman tekstityksiä. Se olisi ollut kiitettävän rohkea veto, ja olisi ehkä jopa toiminut toivotulla tavalla, joka lienee ollut se, että ihmiset tuntisivat elokuvan katsottuaan tarvetta ottaa selvää siitä kuinka tapahtumat tarkalleen menivät.IMDb:n mukaan Gibsonin tarkoituksena tosin olisi ollut “antaa näyttelijäntöiden puhua puolestaan” (suomennos omani), mutta se kuulostaa minusta liiaksi markkinointia varten keksityltä lausahdukselta ollakseen totta. Loppujen lopuksi tekstitysten lisääminen oli kuitenkin varmasti elokuvalle vain hyväksi. Kaikkea ei ole käännetty, ja tämä kompromissi on ehkäpä paras ratkaisu joka koko projektissa on tehty. Se korostaa näyttelijöiden näennäistä vieraskielisyyttä tavalla joka täydellisesti käännetyistä elokuvista puuttuu. #
Näyttelijöistä puheen ollen, kohtalaisen tuntematon kaarti oli sekin ehdottomasti elokuvan hyviä puolia. Entuudestaan tutut kasvot pystyy elokuvissa kyllä toisinaan ohittamaan, mutta näin poikkeuksellisessa tarinassa se olisi varmasti vaatinut joko valtavan vahvaa meikkiä tai sitten käsittämättömän hyvää roolisuoritusta. Koska lähes kaikki näyttelijät olivat minulle entuudestaan tuntemattomia[alaviite]Ainoastaan pääosan esittäjä, James Caviezel oli minulle entuudestaan tuttu kasvo Veteen piirretystä viivasta, enkä häntäkään tunnistanut juuri vahvan meikin, nimittäin tekonenän ja -hiusrajan takia.[/alaviite], roolisuoritusten arvostelu olisi hieman epäreilua. Ensimmäinen kerta, kun näyttelijän näkee työssään, näyttää aina hyvältä, koska maneereita ei vielä kykene erottamaan tulkinnasta. Yhtään häiritsevän huonoa esitystä ei kuitenkaan noussut joukosta esiin, mikä on laskettava elokuvan eduksi. #
Kontrasti heprealaisten ja roomalaisten välillä oli selvä, ja pidin jostain syystä tavasta jolla roomalaiset esitettiin. Jeesusta pahoinpidelleiden sotilaiden sadistisuus oli vaikuttavan aidon tuntuista. Tämän raadollisuuden vastakohtaisuus ylempien esimiesten, varsinkin Pilatuksen tyyneyden kanssa korosti hyvin heidät heprealaisista kaikkein terävimmin erottanutta hierarkisuutta. Asterixmaisia karikatyyrejäkin valitettavasti nähtiin, kun Jeesusta käytettiin Herodeksen puheilla. #
Kaikkein vaikuttavin, tai pikemminkin viehättävin hahmo elokuvassa oli Saatana, jota esitti Rosalinda Celentano. Hänen viehättävyytensä oli Gibsonin mukaan samalla tavalla tarkoituksellista kuin hahmon sukupuolinen ambivalenssikin, ja tämän ansiosta Saatana nyt vain yksinkertaisesti oli kaikista elokuvan hahmoista kaikkein coolein, mustassa kaavussa pää hieman kallellaan killistellessään. Saatanaan kuitenkin liitettiin aivan turhia erikoistehosteita, joista omituisimpana ja joukkoonkulumattomimpana mainittakoon kohtaus, jossa hän kantoi sylissään jonkinlaista kelmeää ja vanhan näköistä vauvaa. Gibson itse kertoo kohtauksesta seuraavaa: #
Siinä paha vääristelee hyvää. Ei ole mitään herkempää tai kauniimpaa kuin äiti ja lapsi, ja niinpä Paholainen ottaa ja vääristelee sitä asetelmaa vain pikkuisen. Normaalin äidin ja lapsen sijasta kuvassa onkin androgyyni hahmo jolla on sylissään nelikymppinen, selästään karvainen “vauva”. Se on outoa, järkyttävää ja melkein liikaa kestettäväksi — ihan kuten sekin, että Jeesus käännetään selälleen jotta häntä voidaan ruoskia myös rintapuolelta, ja nämä tapahtuvatkin samanaikaisesti. #
Christianity Today: What’s Up With the Ugly Baby? (suomennos omani) #
Right… Tämä onkin hyvä esimerkki siitä, mihin alussa viittasin sillä, että kyse on entisen B-tähden elokuvasta. Trikki on niin halpa ja niin kehnosti perusteltu, että ilman Celentanon vaikuttavaa olemusta ja läpi elokuvan niin erinomaista kuvausta (josta elokuva sai yhden Oscar-ehdokkuuksistaan) sen köykäisyys olisi varmasti ilmeistä myös keskivertoelokuvissakävijälle. #
Samanlainen turha erikoistehoste ovat Juudaksen riivaajat, jotka ovat ihan klassisia säikyttelykauhuelokuvan mörköjä. Minusta näyttelijäntyö olisi aivan hyvin riittänyt hänen syyllisyydentuskansa esittämiseen. Korkeintaan olisin säilyttänyt kohtauksen, jossa Juudasta jahtasi lauma lapsia, kunnes hän sulki korvansa ja silmänsä, ja lapset katosivat. Sen jälkeen kuolleen karitsan näkeminen olisi ollut aivan riittävä motiivi henkisesti pahoin järkkyneen miehen tekemälle itsemurhalle. #
Toinen, ilmiselvimmin ohjaajan lapsellisuudesta kielivä ongelma elokuvassa on turha alleviivaus, johon muutoin niin erinomaista kuvausta hyväksikäytetään säälimättömästi. Tämä lienee kaikkein ilmeisimmillään ja imelimmillään ristiltäottokohtauksessa. Toisaalta Kärsimyskertomus ei tässä suhteessa poikkea keskiverrosta myöskään huonompaan suuntaan, sillä turha alleviivaushan on yksi Hollywoodin perisynneistä. Olisin kuitenkin toivonut, että Gibson olisi pidättäytynyt ylösnousemuksen näyttämisestä. Elokuvan päättäminen ristiltäottoon tai Jeesuksen hautaamiseen olisi tehnyt ainakin minuun paljon lähtemättömämmän vaikutuksen, koska se olisi jättänyt päätelmät siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, katsojan itsensä tehtäviksi. Jos ylösnousemuksen näkee omin silmin, mihin silloin uskoa tarvitaan? #
Elokuvan suurin heikkous on kuitenkin juuri se paljon parjattu väkivallalla mässäily. En tarkoita sitä, ettäkö sitä olisi pitänyt siistiä; siinä suhteessa pidän Kärsimyskertomusta arvossa, että väkivaltaa ei pidättäydytty näyttämästä toisin kuin muissa Jeesus-elokuvissa. Tai itse asiassa tässäkään ei näytetty kaikkea, vaan juuri riittävästi. Väkivalta oli kuitenkin, jälleen, B-action-tähden ajatusmaailmalle ominaisesti, epärealistista sikäli, että Jeesus kesti sitä enemmän kuin ihmiset oikeasti kestävät. Hän ei pyörtynyt kertaakaan, hän jaksoi ruoskinnan jälkeen kantaa ristiä matkan puoliväliin, ja vielä senkin jälkeen jaksoi kerta toisensa jälkeen nousta ylös kun jalat pettivät, ikään kuin ruoskinta olisi kohdistunut vain niihin jalkoihin. Puhumattakaan siitä, että hän oli ylipäänsä hengissä vielä Golgatallakin, vaikka roomalaiset potkivat häntä matkan varrella mahaan tuon tuostakin, ja vangitsemisesta alkaen häntä oli hakattu päähän. #
Koska tarinan punainen lanka on tietysti tässä tapauksessa sellainen, että siihen kajoaminen on mahdotonta, jää elokuvantekijän ainoaksi säädeltävissä olevaksi muuttujaksi väkivallan määrä. Sen pitäisi olla sen laatuista ja sitä tulisi olla siinä määrin, että tarinan kulku tunnettua polkuaan olisi uskottavaa. Gibson sortui kuitenkin pahemman luokan ylilyöntiin tehdessään Jeesuksesta Teräsmiehen, supersankarin joka kestää pahoinpitelyä yli-inhimillisellä tavalla. Minusta evankeliumin koskettavuus on juuri siinä, että Jeesus oli loppujen lopuksi, pitipä häntä sitten jumalan poikana tai ei, ihmisen poika, verta ja lihaa, ja kärsi ja kuoli ihan niin kuin kuka tahansa meistä kärsisi ja kuolisi sellaisessa kohtelussa. #
Puheet elokuvan raakuudesta saivat minut odottamaan, että ehkä kerrankin Hollywood-elokuva uskaltaisi näyttää väkivallan ja sen seuraukset realistisesti, mutta valitettavasti sain siis pettyä odotuksissani jälleen kerran. Tosin, veri oli tällä kertaa poikkeuksellisen aidon näköistä. Siihen olikin panostettu, sillä elokuvaa varten kehitettiin kokonaan uusi tekoveri. #
Jännää, miten tämänkaltaista aihetta käsittelevässä elokuvassa arvostetaan realismia…
Itse kyllä pidin niistä riivaajista, kaikkea tuollaista olisi saanut olla enemmän, niin että se olisi mennyt vähän yli, ja elokuva olisi saanut pientä karnevalismin henkeä. Mutta se olisi varmaan loukannut ihmisten uskonnollisia tunteita (jostain syystä yletön verellä mässäily taas ei.…)
Caviezel oli minulle tuntematon, mutta väitätkö ettet tunnistanut Monica Bellucia Maria Magralenan roolissa? Ainakin Matrixin jatko-osassa hän aiheutti varmasti useammallekin katsojalle epäpyhiä ajatuksia.