Ja minähän kyllä sanon asioita joita en sanoisi kasvotusten!
#2712. Keskiviikko, 11. huhtikuuta 2007 klo 15.22.54, kirjoittanut Jani. 17
Yksi useimmin mainituista nettikeskusteluita koskevista säännöistä on, ettei koskaan pitäisi sanoa mitään sellaista mitä ei voisi sanoa kasvokkainkin[alaviite]Viimeksi tämä sääntö nousi tapetille O’Reillyn käytössääntöjen (via Kari) yhteydessä. O’Reillyn säännöstö on pureksittu palasiksi esimerkiksi ars technicassa ja TNL.net:issä (via Boing Boing).[/alaviite]. Vaikka olenkin yleisesti kaikenlaisia keskustelunkahlitsemisia vastaan, tämä sääntö on minusta se kaikkein epäonnistunein. #
Kuten tunnettua, sosiaalisen kanssakäymisen tilanteet ovat minulle hyvin vaikeita. Nimittipä sitä sitten ujoudeksi tai sosiaalisten tilanteiden pelokosi, en joka tapauksessakaan ole niinsanotusti normaali, mitä vuorovaikutustilanteisiin tulee, en edes suomalaiseksi. Olen niin hiljainen että ihmiset yleensä huomaavat sen ja tuntevat tarvetta kommentoida sitä jotenkin. He olettavat, että minua vaivaa jokin, vaikka todellisuudessa minua vaivaa vain heidän läsnäolonsa. #
Jos tämä olikin sinulle tuttua, niin ehkä se on uutta, että mitä minä tunnen sellaisissa tilanteissa. #
Päällimmäisin tunne, joka minulla ihmisten seurassa on, on pelko. Monesti joudun pitelemään itseäni käsilläni, jottei vapisemista huomattaisi. Se on vähän niin kuin pelkäisin jonkun käyvän kimppuuni minä hetkenä hyvänsä. (Sellaista en muista koskaan tapahtuneen, ja kyse onkin pikemminkin vertauskuvasta kuin konkreettisesta selityksestä pelolleni. Todellisia syitä pelkooni en tiedä itsekään.) #
Normaali ihminen voi kokea samanlaista pelkoa silloin, kun hän joutuu pitämään esitelmän isolle joukolle vieraita ihmisiä. Jos tiedät, mistä puhun, ymmärrät ehkä, että asioiden sanominen kasvotusten on minulle useimmiten täysin poissuljettua. Kyse ei siis ole siitä etteikö minulla olisi sanottavaa (vaikka pääni onkin yleensä ihan tyhjä niin kuin painajaismaisesti menevässä esitelmässä saattisi tapahtua), vaan olen vain liian peloissani sanoakseni yhtikäs mitään. #
Lopullinen este suuni avaamiselle on, että olen koko ajan tietoinen siitä miten epänormaalia pelkoni on. Tiedänhän minä hyvin, ettei minun oleteta pitävän esitelmää ventovieraille, mutta siltä minusta tuntuu, enkä pysty hyväksymään omaa riittämättömyyttäni enkä siksi sano yhtään mitään. #
Mutta verkossa kaikki on toisin. #
Täällä kukaan ei näe hermostumiseni merkkejä. Sydämeni saattaa takoa kuin urheilusuoritusta tehtäessä ja tärisen kuin Michael J. Fox - eikä kukaan tiedä siitä mitään! Toisin sanoen, lopullinen esteeni onkin yhtäkkiä kadonnut kokonaan. #
Tässä vaiheessa lienee jo ilmeistä mihin minä tällä tähtään: jos minua käsketään rajoittamaan sanomisiani siihen mitä minä sanoisin kasvotusten, se on sama kuin jos minua käskettäisiin tukkimaan turpani kokonaan. Enhän minä tietenkään voi sellaista hyväksyä, ja koen sen jopa loukkaavana. Minulle ja kaltaisilleni tämä verkkomaailma on paikka jossa voimme vapautua pahimmista peloistamme, ja olla niin kuin ihmiset, joille kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus on luontevaa. Ja sitten meidän pitäisikin yhtäkkiä täälläkin taantua samanlaiseen tilaan kuin ulkomaailmassa? Ei tule kauppoja. #
Joku voi ehkä ajatella, että minähän olen poikkeustapaus, jota säännössä ei vain ole otettu huomioon. Mutta vaikka minä edustankin ehkä äärimmäisyyttä, olen kaikkea muuta kuin ainoa laatuani. Ja sitäkin tärkeämpää on, että poikkeavuuteni ei ole laadullista vaan määrällistä: me kaikki olemme samalla akselilla, jätämme enemmän tai vähemmän asioita sanomatta kasvotusten. Ja jos nyt erehdyit ajattelemaan, että sehän johtuu siitä, että ilman sellaisia varauksia kaikki vajoaisi anarkiaan, minulla on ikäviä uutisia: kyse on vain itsetuntosi yrityksestä säilyttää positiivinen minäkuva. #
Jotkin sanomatta ja tekemättä jäävät asiat olisivat epäilemättä omiaan luhistamaan vallitsevat sosiaaliset kuviot, jos ne sanottaisiin ja tehtäisiin. Väitän kuitenkin, että joka hetki maailmassa jätetään sanomatta valtaisa määrä asioita täysin perusteettomien, järjettömien pelkojen takia (ja ne sellaisethan minä tunnen kuin omat taskuni), ja sanomatta jättäjät ovat juuri näitä niinsanottuja normaaleita ihmisiä. Ehkä jokin, mitä toinen ihminen sanoi, tekee olosi hieman epävarmaksi, tai ehkä tuhti ateria saa sinut hetkellisesti tukeutumaan mukavan lokoisaan ja turvalliseen oloon ja välttämään konfliktia; tällaiset mitättömät syyt vaikuttavat päätöksiimme ja useimmat meistä on ohjelmoitu suosimaan sosiaalisten suhteittemme vaalimista omien näkemysten ajamisen kustannuksella vaihtelevissa määrin, ja juuri tämän kustannuksen verkkomaailma eliminoi kokonaan. #
Totta kai se mahdollistaa myös ääliömäisen käyttäytymisen, mutta sellainen on minun mielestäni kuitenkin aina ääritapaus eikä sääntö. Kasvokontaktin puuttumisen antama vapaus tekee verkkokiusaajia loppujen lopuksi kuitenkin vähemmistöstä. Muutoinhan täällä verkkomaailmassa vallitsisi se täydellinen anarkia. Se, ettei niin ole käynyt, todistaa minusta siitä, että riittävän monet ihmiset osaavat käyttäytyä asiallisesti, jotta myös verkossa on mielekästä muodostaa sosiaalisia suhteita. Koska kasvotusten tapahtuvien vuorovaikutustilanteiden aiheuttamista peloista ei täällä tarvitse kärsiä, nämä suhteet ovat vääjäämättä erilaisia kuin mitä ne olisivat ulkomaailmassa. Tämän takia minä pidän kovin huolestuttavina yrityksiä tuoda ulkomaailman sääntöjä tänne. Se rikkoo täällä vallitsevan asioiden luonnollisen tolan ja uhkaa omaa, peloilta löytämääni turvapaikkaa. #
(Teen tästä merkinnästä poikkeuksellisesti englanninkielisen rinnakkaisversion, koska lähtökohtana ollut kirjoitus oli englanninkielinen, ja aiheesta on keskusteltu laajasti nimenomaan englanninkielisissä blogeissa.) #
[…] Ja minähän kyllä sanon asioita joita en sanoisi kasvotusten! […]