Ja minähän kyllä sanon asioita joita en sanoisi kasvotusten!
#2712. Keskiviikko, 11. huhtikuuta 2007 klo 15.22.54, kirjoittanut Jani. 17
Yksi useimmin mainituista nettikeskusteluita koskevista säännöistä on, ettei koskaan pitäisi sanoa mitään sellaista mitä ei voisi sanoa kasvokkainkin[alaviite]Viimeksi tämä sääntö nousi tapetille O’Reillyn käytössääntöjen (via Kari) yhteydessä. O’Reillyn säännöstö on pureksittu palasiksi esimerkiksi ars technicassa ja TNL.net:issä (via Boing Boing).[/alaviite]. Vaikka olenkin yleisesti kaikenlaisia keskustelunkahlitsemisia vastaan, tämä sääntö on minusta se kaikkein epäonnistunein. #
Kuten tunnettua, sosiaalisen kanssakäymisen tilanteet ovat minulle hyvin vaikeita. Nimittipä sitä sitten ujoudeksi tai sosiaalisten tilanteiden pelokosi, en joka tapauksessakaan ole niinsanotusti normaali, mitä vuorovaikutustilanteisiin tulee, en edes suomalaiseksi. Olen niin hiljainen että ihmiset yleensä huomaavat sen ja tuntevat tarvetta kommentoida sitä jotenkin. He olettavat, että minua vaivaa jokin, vaikka todellisuudessa minua vaivaa vain heidän läsnäolonsa. #
Jos tämä olikin sinulle tuttua, niin ehkä se on uutta, että mitä minä tunnen sellaisissa tilanteissa. #
Päällimmäisin tunne, joka minulla ihmisten seurassa on, on pelko. Monesti joudun pitelemään itseäni käsilläni, jottei vapisemista huomattaisi. Se on vähän niin kuin pelkäisin jonkun käyvän kimppuuni minä hetkenä hyvänsä. (Sellaista en muista koskaan tapahtuneen, ja kyse onkin pikemminkin vertauskuvasta kuin konkreettisesta selityksestä pelolleni. Todellisia syitä pelkooni en tiedä itsekään.) #
Normaali ihminen voi kokea samanlaista pelkoa silloin, kun hän joutuu pitämään esitelmän isolle joukolle vieraita ihmisiä. Jos tiedät, mistä puhun, ymmärrät ehkä, että asioiden sanominen kasvotusten on minulle useimmiten täysin poissuljettua. Kyse ei siis ole siitä etteikö minulla olisi sanottavaa (vaikka pääni onkin yleensä ihan tyhjä niin kuin painajaismaisesti menevässä esitelmässä saattisi tapahtua), vaan olen vain liian peloissani sanoakseni yhtikäs mitään. #
Lopullinen este suuni avaamiselle on, että olen koko ajan tietoinen siitä miten epänormaalia pelkoni on. Tiedänhän minä hyvin, ettei minun oleteta pitävän esitelmää ventovieraille, mutta siltä minusta tuntuu, enkä pysty hyväksymään omaa riittämättömyyttäni enkä siksi sano yhtään mitään. #
Mutta verkossa kaikki on toisin. #
Täällä kukaan ei näe hermostumiseni merkkejä. Sydämeni saattaa takoa kuin urheilusuoritusta tehtäessä ja tärisen kuin Michael J. Fox - eikä kukaan tiedä siitä mitään! Toisin sanoen, lopullinen esteeni onkin yhtäkkiä kadonnut kokonaan. #
Tässä vaiheessa lienee jo ilmeistä mihin minä tällä tähtään: jos minua käsketään rajoittamaan sanomisiani siihen mitä minä sanoisin kasvotusten, se on sama kuin jos minua käskettäisiin tukkimaan turpani kokonaan. Enhän minä tietenkään voi sellaista hyväksyä, ja koen sen jopa loukkaavana. Minulle ja kaltaisilleni tämä verkkomaailma on paikka jossa voimme vapautua pahimmista peloistamme, ja olla niin kuin ihmiset, joille kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus on luontevaa. Ja sitten meidän pitäisikin yhtäkkiä täälläkin taantua samanlaiseen tilaan kuin ulkomaailmassa? Ei tule kauppoja. #
Joku voi ehkä ajatella, että minähän olen poikkeustapaus, jota säännössä ei vain ole otettu huomioon. Mutta vaikka minä edustankin ehkä äärimmäisyyttä, olen kaikkea muuta kuin ainoa laatuani. Ja sitäkin tärkeämpää on, että poikkeavuuteni ei ole laadullista vaan määrällistä: me kaikki olemme samalla akselilla, jätämme enemmän tai vähemmän asioita sanomatta kasvotusten. Ja jos nyt erehdyit ajattelemaan, että sehän johtuu siitä, että ilman sellaisia varauksia kaikki vajoaisi anarkiaan, minulla on ikäviä uutisia: kyse on vain itsetuntosi yrityksestä säilyttää positiivinen minäkuva. #
Jotkin sanomatta ja tekemättä jäävät asiat olisivat epäilemättä omiaan luhistamaan vallitsevat sosiaaliset kuviot, jos ne sanottaisiin ja tehtäisiin. Väitän kuitenkin, että joka hetki maailmassa jätetään sanomatta valtaisa määrä asioita täysin perusteettomien, järjettömien pelkojen takia (ja ne sellaisethan minä tunnen kuin omat taskuni), ja sanomatta jättäjät ovat juuri näitä niinsanottuja normaaleita ihmisiä. Ehkä jokin, mitä toinen ihminen sanoi, tekee olosi hieman epävarmaksi, tai ehkä tuhti ateria saa sinut hetkellisesti tukeutumaan mukavan lokoisaan ja turvalliseen oloon ja välttämään konfliktia; tällaiset mitättömät syyt vaikuttavat päätöksiimme ja useimmat meistä on ohjelmoitu suosimaan sosiaalisten suhteittemme vaalimista omien näkemysten ajamisen kustannuksella vaihtelevissa määrin, ja juuri tämän kustannuksen verkkomaailma eliminoi kokonaan. #
Totta kai se mahdollistaa myös ääliömäisen käyttäytymisen, mutta sellainen on minun mielestäni kuitenkin aina ääritapaus eikä sääntö. Kasvokontaktin puuttumisen antama vapaus tekee verkkokiusaajia loppujen lopuksi kuitenkin vähemmistöstä. Muutoinhan täällä verkkomaailmassa vallitsisi se täydellinen anarkia. Se, ettei niin ole käynyt, todistaa minusta siitä, että riittävän monet ihmiset osaavat käyttäytyä asiallisesti, jotta myös verkossa on mielekästä muodostaa sosiaalisia suhteita. Koska kasvotusten tapahtuvien vuorovaikutustilanteiden aiheuttamista peloista ei täällä tarvitse kärsiä, nämä suhteet ovat vääjäämättä erilaisia kuin mitä ne olisivat ulkomaailmassa. Tämän takia minä pidän kovin huolestuttavina yrityksiä tuoda ulkomaailman sääntöjä tänne. Se rikkoo täällä vallitsevan asioiden luonnollisen tolan ja uhkaa omaa, peloilta löytämääni turvapaikkaa. #
(Teen tästä merkinnästä poikkeuksellisesti englanninkielisen rinnakkaisversion, koska lähtökohtana ollut kirjoitus oli englanninkielinen, ja aiheesta on keskusteltu laajasti nimenomaan englanninkielisissä blogeissa.) #
[…] Ja minähän kyllä sanon asioita joita en sanoisi kasvotusten! […]
Vaikka minut yleisesti ottaen saatetaankin luokitella “puhuu, mitä sylki suuhun tuo” -ihmiseksi (mutta seurasta riippuen), niin kyllä minäkin kärsin siitä, etten saa sanotuksi. Enkä koskaan ole täysin päässyt selvyyteen siitä, mikä minut estää sanomasta ne asiat, jotka jätän sanomatta. Joskus yritän esimerkiksi puolen tunnin ajan sanoa asiani, mutta en loppupeleissä sitä kuitenkaan sano tai sitten töksäytän sen todella tökerösti.
Esimerkiksi koulussa ja töissä on usein tilanteita, joissa vartavasten pyydetään sanomaan, jos on jotain sanottavaa asiasta X, mutta en kuitenkaan sano, vaikka mulla todellakin olisi sanottavaa. Ja vaikka tutut ihmiset on siinä ympärillä kuuntelemassa, niin tuntuu, että alkaisin vaan punastelemaan ja pelkään ihmisten reaktioita siihen sanomaani asiaan. Pelkään sitä, että sitä ei oteta ilmomielin vastaan, mutta vastaavasti pelkään myös sitä, että se otetaan ja sitten muhun kohdistetaan ylimääräistä huomiota. Sitten kuitenkin vituttaa jälkikäteen se, ettei tullut sanotuksi.
Kai se kaikilla on enemmän tai vähemmän kyseistä ongelmaa tai jotain siihen liittyvää. Netissä on sitten taas ihan eri ongelmansa! Tai ainakin mulla.
On kyllä omat ongelmansa täällä netissä, totta. Esimerkiksi se, että tämä on periaatteessa niin kuin yksi jumalattoman iso huone, jossa kaikki ovat koko ajan läsnä. Jos ei halua nähdä jotakuta, täytyy ite aktiivisesti väistellä, toisin kuin ulukomaailmassa, jossa, jos nyt ei pikkukylässä satu asumaan, ei yleensä tarvi kovin paljoa tehdä sen eteen ettei toiseen törmää.
En kyllä tiijä mistä tuo nyt tuli mieleen, mutta se vain sattui pyörimään päässä tuossa äsken ja pääsin sen nyt hyvin sanomaan kommenttiisi vastaamisen varjolla. :)
Minusta Ars Technican kirjoittajan näkemys (“More important than subscribing to a particular code of conduct is crafting one that works with your site, that is made public, and that is enforced”) on varsin jees. Ja tämäntapainen ehdotushan O’Reillyllakin on siinä kirjoituksen lopussa, jossa sheriffintähden rinalle piirretään dynamiittipötkö.
Joo se on kyllä totta, että inhokkeihin törmää helposti. Ja sitten koen ongelmalliseksi sen, että jos jotain noloa päästää suustaan, niin ne on sitten koko maailman luettavana. Ja erityisesti blogeissa on se ongelma, että ei millään tahtoisi paljastaa lukevansa, vaikka olisi miten mielenkiintoinen aihe, johon sormet syyhyisivät kirjoittamaan kommenttia, mutta kun ei vaan pysty. Sitten, kun sen ekan kommentin on heittänyt ilmoille, niin helpottaa.
Mielestäni luet sitä etiketin kohtaa kuin piru raamattua. Kuvittelisin, että sillä tarkoitetaan jotain sellaista kuin “älä sano netissä mitään, minkä sanomista pitäisit sopimattomana kasvoista kasvoihin.” Jokainen kai kärsii ajoittaisesta ujoudesta, mutta ainakin minä väittäisin, että pystyn aika helposti tekemään eron niiden asioiden välillä jotka jätän sanomatta ujouttani ja niiden asioiden välillä, jotka jätän sanomatta niiden sopimattomuuden tähden; kuvittelisin, etiketissä tarkoitetaan pelkästään jälkimmäistä.
Tietenkin ero äänikeskustelun ja kirjoitetun tekstin välillä on aina olemassa, eikä täsmälleen samojen sääntöjen voida olettaa pätevän molempiin. Minulle kirjoitetun tekstin suurimmat edut puheeseen verrattuna ovat se, että voi kirjoittaa pidemmän ja harkitumman puheenvuoron kerralla eikä yrittää ängetä näkemyksestä ja sen perusteluista koostuvaa kokonaisuutta dialogimuotoon tai pelätä, että pitkällä puheenvuorolla alkaa liikaa dominoida keskustelua. (Tekstin viemä tila ei ole läheskään niin niukka resurssi kuin puheen viemä aika kuulijoilta.) Eli tässäkin on tietyssä mielessä kyse siitä, että kirjallisesti voidaan näppärästi esittää puheenvuoroja, jotka olisivat sopimattomia keskustelutilanteessa, mutta katson, ettei se etiketin tekemä puheen ja verkkokommunikaation rinnastus koske tällaisia asioita, jotka ovat puhtaasti muotoseikkoja.
Kari: Syy siihen, miksi jopa noinkin vapaa luonnostelma minua arveluttaa, on sen vastakohdassa: minulle se, että jokainen saa tehdä ihan mitä lystää, on jotenkin niin mielettömän täynnä potentiaalia, että olisi äärimmäisen surullista nähdä sitä suitsittavan millään tavalla.
Norsis: Minusta itse asiassa se, että kaiken maailman nolot jutut, joita sattuu päästelemään, ovat kaiken maailman nähtävillä, on hyvä asia, mutta minähän olenkin jossain määrin masokisti, kun nautin itseni koulimisesta tässä julkisten itsensämunausten kovassa maailmassa. :) Mutta ymmärrän toki senkin, että se voi olla huono puoli sellaisen näkökulmasta, joka ei siitä pidä.
Olenko minä joskus kysynytkin tätä, mutta osaatko sanoa että miksi et haluaisi paljastaa lukevasi jotain blogia?
Niin, jokainenhan suitsii itseään miten haluaa. Ihan samalla tavalla kuin jokainen ottaa käyttöön CC-lisenssin, jos haluaa. Sinun saittisi, sinun sääntösi.
Kyse on kai enemmän siitä, että eksplikoidaan säänöt tai konventiot, joita noudatetaan. Kaikilla kun niitä kuitenkin on: esimerkiksi spämmiä blogistaan torjuu lähes jokainen. Harva sitä kuitenkaan merkittävänä sananvapausongelmana pitää.
P.N.: Itse asiassa, kun minä suunnittelin tätä kirjoitusta päässäni, niin siinä suunnitelmassa minun piti kirjoittaman myös juuri tuosta, miten täällä on varaa käyttää harkintaa ja aikaa ihan eri tavalla kuin livenä. Näköjään en sitten kirjoittanut, mutta tuli se onneksi esille kuitenkin, sinun kauttasi.
Muiden ongelmiensa ohella säännöissä on juuri tämäkin vaara, että niitä (kuten sanallista viestintää aina) täytyy tulkita, ja eri tulkinnat ovat rajoittavuudessaan eri asteisia. Sinun tulkintasi on vähemmän rajoittava kuin omani, joten jos esimerkiksi nyt vaikka O’Reilly olisikin tarkoittanut tässä tuolla säännöllään sitä, miten sinä sen tulkitset, voisivat monet hänen säännöstönsä sellaisenaan omakseen omaksuvat tulkita sen kuten minä olen tehnyt, ja siten tulisivat rajoittaneeksi keskustelua jopa enemmän kuin säännöstön luojan tarkoituksena on ollut. Se taas puolestaan olisi minusta suunnattoman surullista tuossa Karin ensimmäiseen kommenttiin kirjoittamassani vastauksessa mainituista syistä.
Toinen asia, joka minulta jäi tuossa suunnitelmistani poiketen kokonaan käsittelemättä, on se, miten minulle eroa takia ja ujouden takia sanomatta jäävien asioiden välillä ei ole olemassakaan. Aristelen siis yhtä paljon esimerkiksi kehumista kuin haistatteluakin, ja se luultavasti näkyy blogissanikin, jossa minun ei tarvitse aristella, ja jossa siksi kehun ja haistattelen ihan yhtä lailla. Jos saisin valita, olisin tietysti mieluiten kykenevä tekemään niin myös kasvotusten, mutta puolitien kulkijana, joka jättäisi esimerkiksi ne haistattelut sanomatta niiden vuoksi, en voisi sietää itseäni.
En muista, oletko kysynyt, mutta vastata siihen en osaa. En vaan yksinkertaisesti tiedä, mikä siinä on niin vaikeata. Eihän se mahdottomalta ajatukselta tunnu ollenkaan (ekaa kertaa kommentointi siis), mutta yllättävän vaikeaksi sen kyllä koen.
Kari: Ymmärrän kyllä, ettet yritäkään pakottaa näitä (tai mitään) sääntöjä niitä haluamattomien käyttöön. Minä olen tavallaan päinvastaisella tavalla tässä ajamassa omaa näkemystäni muiden käyttöön: toivoisin, että näitä (tai ylipäänsä joitain) säännöstöjä haluavat ihmiset pidättäytyisivät niitä omaksumasta.
Omaa sananvapauttaan saa toki rajoittaa, niin kuin saa halutessaan vaikkapa päättää liikkua yhdellä jalalla hyppien jos haluaa pienentää kahdella jalalla kävelemiseen sisältyvää riskiä talloa jonkun varpaille, mutta minusta sellainen on… no, en sanoisi että typerää, mutta surullista se nimenomaan on. Ja lisäksi tuohon O’Reillynkin koodistoon sisältyvä ajatus kommenttien sensuroinnista niiden sisällön perusteella (muutoin kuin spämmäyksen estotarkoituksessa)… en ole tästä tältä istumalta ihan varma, mutta voi olla, että pidän sellaista kommenttilootaa jopa pahempana kuin ei kommenttilootaa ollenkaan. Sellainen kun luo illuusion mielipiteenvapaudesta tarjoamatta sitä kuitenkaan todellisuudessa.
Norsis: Kyllä se minustakin jonkin verran jänskää on, jonkun blogin ensimmäinen kommentointikerta, mutta minulla se kehityskaari on päinvastainen: yleensä minua jännittää sitä enemmän mitä enemmän kommentteja olen kyseiseen blogiin jättänyt. Sitä on aiemmilla sanomisillaan ikään kuin alkanut pikku hiljaa luoda jonkinlaisia ennakko-odotuksia itsestään muille (tämä kaikki tapahtuu siis tietysti minun päässäni ja se, mitä muiden päissä todellisuudessa tapahtuu, on jotain muuta) ja jokaisella uudella kommentillaan voi joko rikkoa niitä odotuksia tai sitten yrittää pitäytyä niiden puitteissa, mikä sekin on ahdistavaa. Ensimmäistä kertaa kommentoidessaan sitä ikään kuin vetää ensimmäisen viivan puhtaalle paperille; kuvasta voi vielä siinä vaiheessa tulla ihan mitä tahansa.
Sattuipas. Kirjoitin eilen keskusteluhankaluudestani, mutta se jäi luonnoksiin. [Minusta alkaa pikkuhiljaa kehkeytymään perin aktiivinen luonnostasolla, huomaan katsellessani draft-sanojen määrää.]
Itse olen mieltänyt tuon älä kirjoita mitä et ääneenkään sanoisi -säännön sellaiseksi ennaltaehkäisykeinoksi, jolla saa oman kuonahanansa pidettyä kiinni. Kuonana tarkoitan tässä muihin kuin itseeni kohdistuvia alatyylisiä ilmaisuja ;P
Minä pyrin pitämään luonnosten määrän mahdollisimman alhaalla. Jotenkin ne rupeavat ahdistamaan jos niitä alkaa kertyä liikaa. Tällä hetkellä niitä on kaksi, mutta ne ovatkin sitten lojuneet siellä iät ja ajat.
Ahdistamaanhan ne alkavat. Itse olen ratkaissut asian tuhoamalla ne, jos liian kauan paikallaan seisovat. Ja sitten taas kaduttaa, koska yleensä aina poisheittäminen kaduttaa minua jossain vaiheessa.
Niin minäkin ruukaan yleensä tehdä, jos liikaa rupeavat ahdistamaan. Mutta katua en ruukaa, siitä pitää huono muisti huolen (kun ei enää parin päivän päästä edes muista mitä ne luonnokset käsittelivät).