Wan­ho­jen aiko­jen vie­hä­tys. Kun kaik­ki nykyi­sin tri­vi­aa­lit asiat, var­sin­kin liik­ku­mi­nen ja vies­tin­tä, oli­vat vai­val­loi­sia aska­rei­ta. Esi­mer­kik­si teks­tin kopioi­mi­nen, joka nykyi­sin tapah­tuu vähää­kään lii­oit­te­le­mat­ta nap­pia pai­na­mal­la, kävi kir­jai­mel­li­ses­ti työs­tä. #

Onko aja­tus paluus­ta noi­hin epä­käy­tän­nöl­li­sem­piin aikoi­hin kai­puu­ta sii­hen, että yksi­toik­koi­nen, meka­nis­ti­nen työ, jol­lai­nen nyky­ään tuot­taa enää yksi­toik­koi­sia, meka­nis­ti­sia tulok­sia, voi­si jäl­leen tuot­taa jotain tär­ke­ää: käyt­tö­voi­maa ideoil­le? #

Ja entä liik­ku­mi­nen? Nykyi­set junat eivät voi kul­kea tar­peek­si nopeas­ti, ja sil­ti kuvi­tel­mis­sa monin ver­roin hitaam­mil­la, höy­ry­ve­toi­sil­la koneil­la kul­ke­mis­ta ympä­röi romant­ti­nen säde­ke­hä, ikään kuin sel­lai­sen kyy­dis­sä tun­ti­kausia istues­saan ei tyl­sis­tyi­si. #

Kaik­kein suu­rin har­ha­ku­vi­tel­ma on kui­ten­kin se, että paluu van­hoi­hin, sosi­aa­li­sia suh­tei­ta sää­te­le­viin pro­to­kol­liin ja luok­ka­ja­koon voi­si teh­dä elä­mäs­tä onnel­li­sem­paa. #