Bugiraportti
#2890. Lauantai, 28. kesäkuuta 2008 klo 10.16.55, kirjoittanut Jani. 0
Laadin eilen ensimmäisen bugiraporttini Ubuntusta Launchpadiin. Hyödyin siitä jo näin pian: en enää pysty toisintamaan eilen ilmennyttä ongelmaa edes itse. #
Jostain syystä tämä ilmiö tuntuu suorastaan vainoavan minua. Aina kun minulla on joku tekninen ongelma, tai pikemminkin aina kun kuvittelen, että minulla on joku tekninen ongelma, sitä jatkuu tasan niin kauan kuin murehdin sitä yksinäni. Mutta annapa, kun menen ja mainitsen siitä jollekulle siinä toivossa, että saan ehkä vahvistuksen ilmiölle ja kenties jopa hiukan uutta näkökulmaa ongelman ratkaisuun, niin eikös vain heti koko ongelma katoakin kuin se kuuluisa pieru Saharaan. #
Nämä tällaiset ilmiöt ovat tietysti ennen muuta syvästi psykologisia — ainakin minusta itsestäni on melko helppoa nähdä tuo sellaisena. Voin kuvitella itseni pienempänä jonkun kovasti murhetta tuottavan asian kanssa, joka ei millään mene pois niin kauan kuin yritän setviä sitä yksin omassa päässäni. Ja sitten kun menen kertomaan asiasta jollekulle aikuiselle, tyypillisesti äidille, niin yhtäkkiä koko ongelma tuntuukin kadonneen. #
Vaikka päällepäin tuo voikin ehkä vaikuttaa menevän niin kuin sen pitää, niin ei siinä ihan kaikki ole kohdallaan. Ongelmien ei pitäisi tuolla tavalla hävitä, vaan ne täytyisi kyetä ratkaisemaan. Minulta tuntuu itsenäinen ratkaisukyky melkein kokonaan puuttuvan. Sen tilalla on tämä polarisoitunut ilmiö, jossa yksinäni olen ongelmani kanssa ihan hukassa, ja taas toiselle välittäminen saa ongelman häviämään jäljettömiin ilman että saisin siitä mitenkään kiinni. #
Jos täytyisi keksiä jokin sellainen suhtautumistapa aikuisen taholta, joka edesauttaa tämän kuvion syntyä, mieleeni tulee kaksi vaihtoehtoa. #
Se voisi ensinnäkin olla liian tehokas ongelmien ratkaiseminen lapsen puolesta. Jossain määrinhän aikuisen täytyykin lasta ongelmien ratkaisussa auttaa, jotta tämän omat kyvyt kehittyisivät. Jos kuitenkin aikuinen kantaa lapsen murheesta liian suurta vastuuta, ja ratkaisee tämän tultua ongelmineen aikuisen luokse ne kokonaan hänen puolestaan (“Hukkasit karkkirahasi? No eihän se haittaa, ota tästä vähän lisää!”), lapsen kyvyt eivät kehity, vaan hänen ainoaksi ongelmanratkaisutavakseen jää niiden vierittäminen toisen harteille. Voisin kuvitella, että tällä tavalla “autettu” lapsi kasvaa toisista ihmisistä kovin riippuvaiseksi aikuiseksi. #
Toinen suhtautumistapa, jonka voin kuvitella edesauttavan omani kaltaisen avuttomuuden syntyä, on lapsen ongelmien tyhjäksitekeminen. Sitä voi olla kahta eri lajia: lasta itseään väheksyvää, ja toisaalta vain ongelmia väheksyvää. #
Itselleni kaikkein tutuimmalta kuulostaa jälkimmäinen väheksymisen laji. Siinä aikuinen ei suoraan väheksy lasta, vaan yrittää vähentää tämän mielipahaa todistelemalla, ettei lapsesta niin kovin pahalta tuntuva ongelma tosiasiassa ole ongelma alkuunkaan — mitä se aikuisesta ei ehkä olekaan. Lapsi saattaa tällaisen vakuuttelun avulla ehkä päästä senhetkisestä mielipahastaan (siitä, mitä aikuinen sanoo, tulee lapselle totta), mutta jää jälleen vaille sitä tukea, jota itsenäistymisensä kannalta tarvitsisi. Myöhemmin, kun lapsesta varttunut aikuinen kohtaa ongelmia, hän kokee olevansa niiden edessä täysin neuvoton — ainakin siihen saakka, että paljastaa ongelmansa jollekulle toiselle. Silloin ongelma tuntuukin yhtäkkiä katoavan jäljettömiin, tismalleen kuten omassa tapauksessani. #
Tällainen lapsen ongelmien merkityksen väheksyminen saattaa ehkä epäsuorasti vaikuttaa myös lapsen itsetunnon kehittymiseen, mutta kuvittelisin, että sen kannalta paljon vakavampi ongelmien väheksymisen laji on niiden väheksyminen lapsen itsensä kautta: “Etkö muka itse osaa tuota ratkaista?” Siinä ongelmien musertavuus liitetään lapsen kykyjen vajavaisuuteen, ja vajavaisethan ne tietysti lapsella ovatkin — ei kukaan ole seppä syntyessään. Tämän polttomerkin lyöminen lapseen ei kuitenkaan ole reilua, sillä minäkuva ei kehity realistisessa suhteessa omiin kykyihin. Se merkitsee sitä, että vaikka lapsi sittemmin onnistuisikin hankkimaan kykyjä ratkaista omia ongelmiaan, hänen käsitykselle omasta itsestään on kuitenkin edelleen leimallista hänen lapsena saamansa kokemus siitä, etteivät hänen kykynsä ole riittävän hyvät. #