Suh­tau­duin Her­mann Hes­sen Aro­su­teen sen alus­sa varo­vai­sen toi­veik­kaas­ti, kos­ka muis­ta ihmi­sis­tä eris­täy­ty­vä pää­hah­mo vai­kut­ti hyvin tutul­ta. Sit­ten hänen sie­lun­mai­se­man­sa kuvai­lu alkoi vai­kut­taa ärsyt­tä­vän hen­ki­lö­koh­tai­sel­ta; psyyk­ki­sen häi­ly­mi­sen intii­min kuvauk­sen jul­kai­su kir­ja­na tun­tui kam­mot­ta­van sää­lit­tä­väl­tä. Kir­jan lop­pu­puo­li oli kui­ten­kin niin hui­kea trip­pi, että se enem­män kuin hyvit­ti tuon nih­key­den. Teos oli­kin lopul­ta jotain aivan muu­ta kuin mitä sen alku­puo­len perus­teel­la olin sii­tä ennät­tä­nyt kuvi­tel­la. #