#

Nört­ti-itse­tun­nos­sa­ni on yksi arka paik­ka: minä en oikein kos­kaan ole oppi­nut irk­kaa­maan. Muis­sa­kin ver­kois­sa pika­vies­tin­tä on minul­le luon­te­vaa vain lähim­pien ihmis­ten kans­sa, mut­ta kai­kis­ta kau­his­ta­vin­ta on se IRC-kana­vil­la hen­gai­lu. Sii­tä puut­tu­vat kaik­ki ne suo­ja­muu­rit, joi­ta Inter­net muu­al­la tar­jo­aa minun ja mui­den väliin, ja joi­den ansios­ta pys­tyn vai­kut­ta­maan het­kit­täin jopa ihan nor­maa­lil­ta. #

Se on sama ilmiö kuin suul­li­ses­sa­kin ilmai­sus­sa: kun sanoil­le­ni on nii­hin välit­tö­mäs­ti rea­goi­maan kyke­ne­viä kuu­li­joi­ta enem­män kuin yksi, tilan­ne muut­tuu minul­le täy­sin­hal­lit­se­mat­to­mak­si. (Ei siis täy­sin hal­lit­se­mat­to­mak­si vaan nime­no­maan täy­sin­hal­lit­se­mat­to­mak­si.) Kun en enää hal­lit­se­kaan tilan­net­ta täy­sin, en hal­lit­se sitä tar­peek­si voi­dak­se­ni tun­tea olo­ni riit­tä­vän var­mak­si sanoak­se­ni enää yhtään mitään. #

No eihän minun ole pak­ko mihin­kään yhtä suu­rem­piin poru­koi­hin men­nä netin ulko­puo­lel­la­kaan, mut­ta tämä irk­ki­vam­mai­suu­te­ni häi­rit­see minua. Se joh­tuu pit­käl­ti tuos­ta nört­ti-itse­tun­to-ongel­mas­ta, jon­ka se aiheut­taa, mut­ta toi­nen tär­keä syy on se, että tar­vit­si­sin mones­ti tukea tie­to­ko­neen­käy­tös­sä. #

Hen­kis­tä tukea. #

Kun sitä päh­käi­lee yksi­nään jon­kun ongel­man kans­sa tun­ti- tai jos­kus päi­vä­tol­kul­la, epä­toi­vo uhkaa. Sil­loin oli­si hyvä, jos voi­si parau­taa tus­kan­sa jol­le­kin kana­val­le, jol­la tie­tää itse­ään vii­saam­pien vaa­ni­van. Hel­po­tus ei edel­ly­tä ongel­man rat­kea­mis­ta, vaan sekin riit­tää, että saa var­mis­tuk­sen sil­le, ettei ole­kin itse tul­lut yhtäk­kiä hul­luk­si, ja tie­to­ko­ne muut­tu­nut sel­lai­sek­si elä­väk­si ja pahan­tah­toi­sek­si olen­nok­si, jol­lai­sel­ta ne toi­si­naan tun­tu­vat. (“Mitä­hän voi­sin seu­raa­vak­si teh­dä, jot­ta tuo käyt­tä­jä­ruk­ka tuos­sa kär­si­si mah­dol­li­sim­man pal­jon?”) #