M: Ai että jotain on, uutta?
J: Niin... tai, ei nyt sillä lailla, ihmeemmin varsinaisesti uutta mutta siinä mielessä niinku, että ku yleensä ku tänne tulee, niin sitä on vain niinku että, "ei mulle mitään kuulu eikä mitään oo tapahtunu", eikä nytkään oo tapahtunu, mutta ajattelin vähän niinku etukäteen tänne tullessa, että nyt vois ehkä sanoa että on vähän o-... taikka erilainen, mieli.
M: (Odottaa, tarkkaavaisena.)
J: Äh, nyt heti ku tuon oli sanonu niin tuli semmonen... jotenki inhottava olo, että niinku koros-, tai niinku olisin jotenki, korostanu ittiäni liikaa, tai tehny siitä jotenki... erikoisempaa ku mitä se onkaan oikiasti, että tekis niinku melekein mieli vetää takasin ja taas sanoa että ei, ei mitään erikoista eikä uutta kuulu eikä mieliala ole mitenkään vaiheillu.
M: No jos kuitenki, jos nyt vaikka... (hymyillen) leikitään sillä lailla, että kerrot mitä se olisi ollut jos nyt kertoisit, että minkälaisia asioita on ollut, tai tullut mieleen, tai että mitä suunnittelit-
J: (Hymyyn vastaten.) ...niin että mitä olisin sanonu jos ei se haittais.
M: (Myöntävästi hymyillen.) Niin.
J: No sillai ehkä... höh, on kyllä vähän hölmöä siltikin...
M: (Rohkaisevasti.) Leikisti vaan!
J: No siis, ehkä tuossa, sunnuntaina tuli vähän semmonen, omituinen olo kun, ku katottiin [...]:n kans jotaki vanhoja valokuvia, ja siitä... jotenki siitä sillä lailla, se oli vähän niinku, tai oikiastaan paljonki niinku matka johonki ihan toiseen maailmaan, että siinä oli... se oli siinä jotenki niin... ihan niinku eri ihminen ku mitä se on nykysin, tai... tai oikiastaan ei se ole, mutta että jotenki sillai, se niinku muistutti siitä ettei se ole yhtään semmonen ku minkälaisia mielikuvia siitä ehkä herää, sen, ulkoisen olemuksen perusteella. Niin se ku niitä kuvia katteli niin, ku ne kuvat ku ei puhu niin sitä oli jotenki pelkästään sen, sen varassa minkälainen mielikuva ihmisestä tulee sen pys-, ulkosen olemuksen perusteella, ja ku olin siinä... enimmäkseen niinku sen varassa niin, sitte huomasin lopuksi että se onki oikiastaan aivan eri mielikuva, se mielikuva mikä siitä mulla oli, ku sitte se mikä mulla oli niinku ennestään, si-, tai siis, se että mikä se on ku niinku, ku tunnen sen semmosena... oikiana ihmisenä, eikä vain kuvista.
M: Eli... että tämä miltä [...] niinku sinusta näissä kuvissa vaikutti oli jotenkin ihan erilainen kuin mitä se [...], jonka sinä tunnet?
J: Niin.
M: No millä tavalla? Mikä niissä kahdessa eroaa toisistaan?
J: No minä... mietin sitä, oikiastaan sen illan kokonaan sitte yritin pähkätä sitä että mikä se on, millä lailla se on erilainen. Siis, no varmaanhan kyllä oikiastaan kaikki on jos, siis ku net kuvat oli enimmäkseenki hyvinki vanhoja, siis jotaki semmosia, ala-asteaikasiaki, taikka enimmäkseenki juuri, niin onhan sitä varmaan kaikki sillä lailla, etteihän sitä aikusena ole semmonen ku mitä, tai no jossaki määrin tietenki on niinku lapsenaki, vähän ulkonäöstäki, mutta että kuitenki siinon jotaki selvästi erilaista.
M: Niin.
J: Mutta... en, ei se minusta... kokonaan ollu, ehkä pelkästään kuitenkaan sitä... -kään. Ku se mitä, mitä sitte ajattelin, että sillai, ehkä siinon aika paljolti sitä että, ku se niissä kuvissa, oikiastaan melekein kaikissa oli, joittenki kans, siis siinoli aina, oli luokkakuvia ja semmosia sukulointikuvia, ja oikiastaan joka kuva, kuvassa se niinku, vähintäänki niinku oli se kuvan ottaja joka oli niinku, sen elämässä siinä sillä hetkellä, sen kuvan ottohetkellä, ja sitä... semmosta ku niinku vertaan siihen mitä se on nyt niin, että se on se... ero.
M: Eli että, oli paljon sellaisia ihmisiä joita, tai siinä hänen elämässään joita, kenties ei nyt enää ole?
J: Niin. Siis että on tuntenut... taikka että tunteekin, semmosiaki, ei nyt mitään välttämättä vanhuksiakaan jokka on jo kuollu pois vaan että ihan semmosia, tuttavia taikka kavereita joitten kans, joita sei nyt täälä, tai että jokka ei sen elämään täälä nyt kuulu.
M: Niin.
J: Ja se, sillai minua... vähän, taikka aika paljonki, sitte ku heti ku sen olin keksiny, että sillai, se on niin erilainen sillä lailla niissä kuvissa, siis paljon... sosiaalisempi ku mitä, mitä nyt, niin minä... heti sillai ajattelin, että ei kai se vain johu jotenki, minusta. Siis että ku minähän olen semmonen, siis jos minusta kattelis kuvia ja jos niistä tulis semmonen samanlainen vaikutelma, että olen ennen ollu kavereitten keskellä ja nyt olen sitte yksin, niin sen tietäs että son sillä lailla justiin niinku minä haluanki, siis ettolen itte tahallani ajanu itteni näin, eristyksiin, ku en haluakaan olla, ihmisten kans missään tekemisissä. Mutta ku sitte minä taas toisaalta tuosta [...]:sta tiiän, että se... sekään ei ole semmonen niinku minä, että minähän olen siinä aika poikkeuksellinen, että useimmat ihmiset ei sillä lailla, suorastaan kestäkään sitä semmosta, yksinoloa ku vaan, tarvivat, että pitää olla kavereita ja ystäviä ja sosiaalisia kontakteja, ja minusta, minä olen aika varma että [...] on kuitenki siinä suhteessa enemmän niinku muut ihmiset, vaikkei sekään mikään äärisosiaalinen ole, mutta kuitenki sillai, normaalin suomalaisen lailla vähintäänki niinku, että sillä pitäs minun mielestä olla paljon enemmän ihmisiä, joitten kans olla tekemisissä.
M: (Odottaa.)
J: ...ja niin siis, se miksi se, taikkei pelkästään siksi, mutta se mikä siinä minua niinku, omalta kannaltani pelottaa on se, että mitä jos se onki niinku, minun syytä. Että jotenki sillai, se että minä olen semmonen, niinku olen, tämmönen erakko, niin että jotenki se sitte pakottaa sen toisenki siinä, olemaan, taikka että se jotenki sitte niinku sen takia jostaki... sympatiasta tai jostaki kummallisesta, myötätunnosta tai halusta olla samankaltainen, ajautuu sitte siihen, että onki niinku minä. Vaikkei... kyllä minä silti, siis toisaaltahan eihän se ole mitenkään helppoa semmonen, siis ihmisten, taikka ihmissuhteijen, kontaktien luominen sillai, uuessa ympäristössä.
M: Niin.
J: Että tiiän että siinon aika paljon kyllä sitäki, tai, en tiiä onko jopa kokonaanki pelkästään sitä, miten se on niin hankalaa, vars..., tai ainaki minusta tuntuu, että son tällai, kaupungissa ja mitä isompi kaupunki niin sitä hankalampaa, se semmonen, ihmisiin tutustuminen. Että jossaki pienellä paikkakunnalla on pakkoki... (alkaa hymyillä) huh, helpottaa vain tässä omalta kannalta, että onpa hyvä että olen kaupungissa enkä missään pienellä paikkakunnalla missä on hankala välttää sitä ihmisten kans tekemisissä olemista.
M: No miksikä se sitten, tiiätkö, tai osaatko sanoa että, mistä se johtuu, että pelkäät, että se tämä [...]:n, voisko sanoa, yksinäisyys, taikka semmonen aiempaa tai aiempaan verrattuna vähempi sosiaalisuus, että miksi arvelet, että se voisi johtua sinusta?
J: No... varmaan, siksi että, aiemmin, siis edellisessä suhteessa ku, minä, taikka se ei siinä ollu mitään semmosta, niinku mitä tässä puhuin, semmosta, tiedostamatonta, valumista niinku minusta, taikka minulta... siis se minun, että se minun erakkomaisuus ois ikään ku vahingossa vain tarttunu siihen toiseenki, vaan siinä minä päinvastoin pyrin eristämään sen toisen, sillä lailla, tietoisesti... ainaki, jossaki vaiheessa ku... sillai, olin niin jotenki, siis koin etten mitenkään pystyny muuten hallittemaan sitä, tilannetta sen kans ku se oli, oli niin [...] Niin siksi nyt ajattelen, että [...]:nki kans jotenki, tai että siksi pelkään, että, entä jos teenki sen taas? Vaikken siis, siis että nyt minen siihen kyllä ainakaan tietosesti, tarkotuksella en siihen pyri, vaan päinvastoin tietosesti, tietosella tasolla olen tällä lailla justiin pikemminki huolissani siitä ja halu
aisin päinvastasta.
M: Niin, se minustakin vaikuttaa siltä että sinä tässä olet pikemminkin huolissasi siitä että toistatko tässä nyt samaa kuviota kuin mitä [...]:n kanssa silloin siinä edellisessä suhteessa, ja koska se ei, taikka että koska se sitten ei ilmeisesti kuitenkaan tuottanut sitä toivottua tulosta, tai että koit, että se oli ehkä huono ratkaisu silloin, niin siksi et haluaisi...?
J: Niin, en halua tehä samaa virhettä uuestaan. Se on muutenki, minusta hirviän, tärkiää se että jos on kerran jonku, siis että kerranhan sitä saa erehtyä, mutta että jos, tekee saman virheen uuestaan niin sittehän sitä on jo, tosi pöljä.
M: (Odottaa.)
J: (Huvittuu mielijohteestaan.) Heh, vaikken minä, siis että, sekihän jo sinänsä että olen nyt kuitenki parisuhteessa, ku olin ajatellu etten kyllä ikinä enähän, siis sen edellisen jälkeen että nyt vain ootan että koska kuolema koittaa enkä kyllä taatusti ala mitään... kenenkään kans niin tässä sitä nyt sitte vain ollaan. Taas suhteessa.
M: Siis että koet...?
J: Koen että seki on semmonen, virhe. Siis että ku kerran sen tein niin sen nyt ymmärtää, mutta että olen ääliö ku en uskonu kerrasta. Että pitäs uskoa etten, että minun pitäs olla ihan kokonaan yksin eikä missään tekemisissä kenenkään kans, että oikiasti voisin olla... tai no, ei nyt tosiaankaan voi sanoa että onnellinen, mutta että olisin turvassa ja ennen kaikkea, etten olis niin tyhymä että tekisin justiin, saman virheen uuestaan. Siis että yrittää olla mitenkään kenenkään kanssa missään tekemisissä.
M: Eikö se ole aika ankaraa?
J: No... (julmasti) heh. Onhan se... kai, tai, ei se sillai, en minä siinäkään oota keneltäkään, tai siis, no. Oikiastaan, tai meinasin sanoa, etten oota siinä suhteessa itteltäni enempää ku mitä ootan muiltakaan, mutta toisaalta, tai oikiastaan kyllä, ootanhan minä. Siis, ku jotenki, muitten suhteen olen (jälleen ilkeästi) heh, luopunu toivosta, että niiltä nyt ei voi etes oottaakaan että oppisivat virheistään, mutta että itteltäni minä nyt vielä sillai, kuitenki edellytän sitä. Vaikka nähtävästi kuitenki turhaan siinäki. (Vakavana.)
M: Mutta eikö virheiden tekeminen kuitenkin, että eikös sitä niin sanota että, se virheiden tekeminenhän on ihan inhimillistä. Ettei meistä kukaan ole täydellinen.
J: No, niin... tai siis, kyllä ja ei (huvittuneena). Että sitä täyellisyyttä niinku, siis että, sitä pitää edellyttää minusta siltiki vaikkei siihen pysty. Eli ettei... mitenkäs se meni, ettei kukaan ole täyellinen, mutta virheitä, virheitä ei silti saa tehä (entistäkin huvittuneempana).
M: (Hymyillen.) Onkos se, eikös se ole hiukan ristiriitaista?
J: No, onhan se tietenki. Mutta silti!
M: Siltikin niin pitää ajatella?
J: Niin. (Puolittain huvittuneena, puolittain ylpeänä.)
M: (Hymyillen.) Jaaha.