J (isoa mat­ka­lauk­kua raa­haa­val­le nai­sel­le): Ras­kas­ta hom­maa. #

— Niin on. #

J: Näin koval­la hel­teel­lä. #

— Niin. Ja on se muu­ten­kin. #

J: Niin. #

(Hyvä esi­merk­ki sii­tä mik­si koen puhu­mi­sen omal­la koh­dal­la­ni niin huo­nok­si mediak­si: noin­kin lyhyeen sana­vaih­toon sisäl­tyy jo räi­keä vir­he. Nyt ei ole ensin­nä­kään oikeas­ti “kova” hel­le, ja toi­sek­seen vaik­ka oli­si­kin, tuol­loin oli vie­lä aamu jol­loin se ei vie­lä miten­kään voi olla “kova”. Jot­ta oli­sin sano­nut oikein, oli­si pitä­nyt sanoa vain “näin läm­pi­mäl­lä ilmal­la”. Kes­kus­te­lu­kump­pa­ni toki kom­pen­soi ilmai­su­ni heik­kout­ta ymmär­rys­ky­vyl­lään, mut­ta koen edel­lyt­tä­nee­ni lii­kaa jos niin tapah­tuu.) #