Aamu­päi­väl­lä päh­käil­tiin, että mil­lai­set sei­kat teke­vät työ­nan­ta­ja­kon­tak­teis­ta (työ­haas­tat­te­luis­ta, puhe­lin­soi­tois­ta yms.) onnis­tu­nei­ta. Ihan perus­jut­tu­ja tyy­liin “huo­leh­di että puhe­li­mes­ta ei lopu akku kes­ken”, mut­ta juu­ri sitä sem­mois­ta mitä minä aina­kin tar­vit­sen­kin, kun en ole eläes­sä­ni soi­tel­lut työ­paik­ko­jen perään saa­ti­ka että ollut haas­tat­te­lus­sa. Eli että ilman täl­lais­ta rau­ta­lan­gas­ta vään­tä­mis­tä tun­ti­sin olo­ni ihan orvok­si, kun kuvit­te­li­sin ole­va­ni maa­il­man ainut ihmi­nen, joka mureh­tii näis­tä täl­lai­sis­ta sei­kois­ta. #

Ilta­päi­vä oli itse­näis­tä työs­ken­te­lyä. Vii­meis­te­lin CV:n ja tein sit­ten hake­muk­sen mie­les­tä­ni val­miik­si, mut­ta ajat­te­lin vie­lä näyt­tää sitä ohjaa­jal­le, jot­tei sii­nä ole aina­kaan mitään aivan räi­ke­ää vir­het­tä (esim. kurs­sin tie­to­jen osal­ta). Oli­sin näyt­tä­nyt jo tänään, mut­ten uskal­ta­nut koput­taa oveen. Sel­lais­ta se on. Sii­nä oli­si taas ollut tilai­suus voit­taa itse­ni ja “en ole sen arvoi­nen, että minul­la oli­si oikeut­ta kopu­tel­la minua var­ten töis­sä ole­van ihmi­sen oveen” -ajat­te­lu­ni, vaan mitä vie­lä. #

Mut­ta aamu­päi­väl­lä esit­te­lin kyl­lä mei­dän ryh­män tuo­tok­set, ja jon­kin ver­ran kom­men­toin mui­ta­kin asioi­ta, että sikä­li hyvä päi­vä. Ohjaa­ja kan­nus­ti pal­kit­se­maan itseä­ni, mut­ten kek­si­nyt mitään. #