Puhe on ääneen ajat­te­lua. Ja se on se syy, jon­ka takia minä kar­sas­tan puhet­ta. #

Ajat­te­lu on hyvin hapui­le­vaa. Sii­nä ede­tään vähän, tör­mä­tään umpi­ku­jaan, pala­taan takai­sin, kokeil­laan tois­ta suun­taa, löy­de­tään reit­ti, jat­ke­taan, pala­taan takai­sin, kor­jail­laan aiem­paa, kokeil­laan taas, kitey­te­tään opit­tu, lisää laas­tia jne. #

Lop­pu­tu­los voi olla ehjä ja kohe­rent­ti, ja jos se on onnis­tu­nut­ta, vaik­ka se on pon­nis­ta­nut tuos­ta hapui­le­vas­ta toi­min­nas­ta, se ei enää tar­vit­se sitä tuek­seen, vaan kyke­nee sei­so­maan omil­la jaloil­laan. Lop­pu­tu­lok­sen esit­tä­mi­nen riit­tää, jos sen sisäl­tä­mä idea halu­taan välit­tää toi­sel­le. Ide­aan joh­ta­neel­la tiel­lä kolut­tu­ja har­ha­pol­ku­ja ei tar­vit­se esit­tää. Sel­lai­nen voi jopa hai­ta­ta pyr­ki­mys­tä välit­tää idea. #

Puhees­sa, joka siis (useim­mi­ten) on ääneen ajat­te­lua, tuo hapui­le­vuus on esil­lä koko pro­ses­sin ajan. Sitä ei voi jät­tää pois näky­vis­tä puhee­seen osa­not­ta­jien kes­ken, kos­ka sil­loin kol­lek­tii­vi­sen aja­tuk­sen joh­to­lan­ka kat­ke­aa, eivät­kä toi­set pahim­mas­sa tapauk­ses­sa pys­ty hyp­pää­mään jat­ku­moon syn­ty­neen kui­lun ylit­se. #

Se ei kui­ten­kaan ole ajat­te­lu­pu­hees­sa minun kan­nal­ta­ni kaik­kein pahin­ta. Pahin­ta on se, että yhtei­ses­sä ajat­te­lus­sa syn­tyy har­ha­pol­ku­ja, jol­lai­sia sisäi­ses­sä puhees­sa­ni ei syn­tyi­si, joh­to­lan­ka kul­kee eri reit­tiä kuin se pel­käs­tään minun sisäl­lä­ni kul­ki­si, eikä lop­pu­tu­los ole minun eikä kenen­kään muun­kaan tuot­ta­ma, vaan se syn­tyy kuin sat­tu­mal­ta, ilman syn­nyt­tä­vää miel­tä. Sii­nä pal­jas­tuu koko kar­mai­se­vuu­des­saan se, kuin­ka edes sii­nä, mis­sä hen­keä juu­ri­kin pitäi­si olla, ei sitä tosia­sias­sa tar­vi­ta. #

Niin kuin kaik­ki ajat­te­lu­kaan ei ole sisäis­tä puhet­ta, ei kaik­ki puhe ei ole ääneen ajat­te­lua. Val­mii­den ideoi­den, ajat­te­lun tulok­sien välit­tä­mi­nen ei ole ajat­te­lua — jol­lei sii­tä­kin teh­dä sel­lais­ta, niin kuin usein käy, mis­tä syys­tä pel­kään sii­hen­kin ryh­ty­mis­tä. Lähim­mäk­si sel­lais­ta puhet­ta, jon­ka taak­se minä­kin voin aset­tua, pää­see per­for­ma­tii­vi­nen puhe. Esi­mer­kik­si puh­das käs­ky­jen anta­mi­nen (oikein suo­ri­tet­tu­na) on ajat­te­lus­ta vapaa­ta puhet­ta. Vih­ki­va­lo­jen lausu­mi­nen ja avio­puo­li­soik­si julis­ta­mi­nen eivät ole puhut­tua ajat­te­lua. Van­no­mi­nen, kiroa­mi­nen (kiroi­lu?). #