Aikoi­naan kun noi­ta Tese­man saa­pas­suk­kia piti vie­lä ostaa VPu:lta (R.I.P.), nii­den hin­ta oli mel­kein kak­sin­ker­tai­nen sii­hen näh­den, mitä ne mak­sa­vat nyt kun nii­tä myy­dään Löy­tö­texis­sä! #

Näkö­jään Boreuk­sen verk­ko­kau­pas­sa­kin näi­den “met­säs­tys suk­kien” hin­ta on vie­lä kah­dek­san euroa. #

Ostin pari paria ja näin ollen minul­la on nyt yksi pari vii­kon jokai­sel­le päi­väl­le plus vara­pa­ri. #

Sit­ten löy­sin poliit­ti­sai­hei­sen pai­dan, joka oli aivan pak­ko ostaa. Ovat­han vii­me päi­vien tapah­tu­mat kiis­tat­ta osoit­ta­neet, että olem­me palan­neet van­kas­ti takai­sin neu­vos­toa­joil­le, vaik­ka Mos­ko­van tilal­la nyt onkin Brys­se­li, polit­by­roon tilal­la kan­sain­vä­li­nen viih­de­teol­li­suus ja Kek­ko­sen tilal­la… #

Meil­lä ei ole ketään Kek­ko­sen tilal­la! Luo­ja mei­tä var­jel­koon! #

 #

Voi­sin aloit­taa vaik­ka­pa tuos­ta -C-:n esil­le nos­ta­mas­ta oman kuvan näke­mi­sen aiheut­ta­mas­ta häpeäs­tä. Mikä sii­nä onkin, että itsen­sä näke­mi­nen fil­mil­le van­git­tu­na voi olla niin tus­kal­lis­ta? Kuten -C-:llä, minul­la­kin huo­mio kiin­nit­tyy ensim­mäi­se­nä aina huo­noon ryh­tii­ni. #

Se voi tie­tys­ti joh­tua sii­tä, että minul­le on huo­mau­tel­tu sii­tä koto­na. Ei usein, mut­ta joi­tain ker­to­ja, ja nii­den ker­to­jen ope­tus on pala­nut tiu­kas­ti kiin­ni taka­rai­voon. Jos­kus sitä toi­voi­si, että jos sel­lai­ses­ta ker­ran pitää kehit­tyä neu­roo­si, niin oli­si edes ollut sel­lai­nen neu­roo­si, joka pakot­taa kul­ke­maan sel­kä suo­ras­sa vaik­ka se teki­si miten kipe­ää ja oli­si luon­to­jaan kuma­ral­le seläl­le epä­luon­nol­lis­ta; aina­kin sitä näyt­täi­si mie­hek­kääl­tä ja itse­var­mal­ta eikä sil­tä ole­mas­sao­lo­aan anteek­si­pyy­te­le­väl­tä huma­noi­dil­ta, jol­lai­nen sitä tun­tee ole­van­sa. #

Pal­jon itses­tä­ni teh­ty­jä, kuval­li­sia esi­tyk­siä pahem­pia minul­le ovat kui­ten­kin aina olleet äänit­teet. Minä vihaan omaa ään­tä­ni jo sii­nä vai­hees­sa, kun se kai­kuu pääs­sä­ni ennen tule­mis­taan ulos suus­ta­ni ja vas­ta sen jäl­keen minä sitä vihaan­kin. Mikään ei kui­ten­kaan vedä ver­to­ja sil­le inho­reak­tiol­le, jon­ka oman äänen kuu­le­mi­nen nau­hoi­tuk­se­na aiheut­taa. #

Sii­nä muti­nas­sa lytis­tet­ty minuu­te­ni pää­see koko rumuu­des­saan esil­le. #

Eikä se sii­tä äänen­voi­mak­kuut­ta nos­ta­mal­la para­ne, vaan sil­loin se vas­ta hir­vit­tä­väk­si muut­tuu­kin. Minä näen pai­na­jai­sia, jois­sa huu­dan, ja niis­sä aihet­ta sii­hen huu­ta­mi­seen sen näen­näis­tä syy­tä enem­män aiheut­taa oman äänen kirey­den, kor­keu­den ja kai­kin­puo­li­sen vas­ten­mie­li­syy­den aiheut­ta­ma kuvo­tuk­sen ja itsein­hon tun­ne. #

Jos­kus sitä ajat­te­lee, että jos oli­si pie­nes­tä asti ope­tel­lut huu­ta­maan, niin se huu­ta­mi­sää­ni ja ääni muu­ten­kin oli­si kehit­ty­nyt; että sii­tä oli­si tul­lut oikea, mie­he­käs kar­jun­ta, mut­ta tosia­sias­sa se tus­kin oli­si niin. Ääni oli­si täs­mäl­leen saman­lai­nen, mut­ta sen rumuu­des­ta ei vain ymmär­täi­si tun­tea häpe­ää. #

Onnek­si kame­ra ei osaa oikeas­ti kat­soa sil­miin, sil­lä sil­loin kuvis­ta näkyi­si kol­mas piir­re, joka ulkoi­sel­le ole­muk­sel­le­ni on tyy­pil­lis­tä ja var­mas­ti yksi tun­nis­tet­ta­vim­pia piir­tei­tä­ni: minä en kat­so ihmi­siä sil­miin. Kek­sin täs­sä erää­nä päi­vän lois­ta­van kuvaa­van, teks­tu­aa­li­sen ver­tauk­sen sil­le, mil­tä sil­miin­kat­so­mi­nen minus­ta tun­tuu: kun puhun jon­kun kans­sa ja yri­tän väki­sin kat­soa hän­tä sil­miin, MINUSTA TUNTUU KUIN YHTÄKKIÄ KAIKKI PUHE KOROSTUISI SAMALLA TAVALLA KUIN MILTÄ TUNTUU LUKEA KOKONAAN ISOILLA KIRJAIMILLA KIRJOITETTUA TEKSTIÄ ISOLLA KIRJOITETTUA TEKSTIÄ JOSTA PUUTTUVAT LISÄKSI KAIKKI VÄLIMERKIT SE ON HYVIN VAIKEAA SEURATTAVAA VAIKKA SANOISTA SAAKIN JUURI JA JUURI SELVÄÄ TUNTUU KUIN NE HUUDETTAISIIN KORVAN JUURESSA JA LAUSEITA VIRKKEISTÄ PUHUMATTAKAAN ON HYVIN VAIKEA HAHMOTTAA MITÄÄN ASIAA EI PYSTY EROTTAMAAN TOISESTA KAIKKI VAIN TULEE YHDESSÄ RYSÄYKSESSÄ TAJUNTAAN JA KOKO AJAN MENNÄÄN ETEENPÄIN EI VOI PYSÄHTYÄ EIKÄ PALATA TAKAISINPÄIN KATSOMAAN MITÄ TOINEN SANOI #

Teo­ria­ni mukaan sil­miin­kat­so­mi­nen on minul­le aivan lii­an pal­jas­ta­vaa kai­kis­sa muis­sa kuin kaik­kein lähim­mis­sä ihmis­suh­teis­sa­ni; saan sil­mien kaut­ta yhtä pal­jon, jos en enem­män­kin tie­toa sii­tä, mitä toi­nen tah­too minul­le sanoa, ja sik­si huo­mio­ka­pa­si­teet­ti­ni ei yksin­ker­tai­ses­ti rii­tä sekä puheen seu­raa­mi­seen että sil­miin kat­so­mi­seen. Jos sai­sin vali­ta jom­man kum­man, pär­jäi­sin luul­ta­vas­ti hel­pos­ti pel­käl­lä sil­miin kat­so­mi­sel­la. Ihmi­set eivät kui­ten­kaan osaa olla hil­jaa, joten jou­dun tyy­ty­mään sano­jen kuun­te­le­mi­seen ja vält­te­le­mään kat­sei­den koh­taa­mis­ta. #

Sii­nä suh­tees­sa tun­nen ole­va­ni kaik­kein lähim­pä­nä eläi­miä ja var­sin­kin koi­ria, jot­ka tul­kit­se­vat suo­raan sil­miin kat­so­mi­sen uhkauksi.Esimerkiksi Hel­sin­gin eläin­suo­je­lu­yh­dis­tyk­sen sivuil­la sano­taan suo­raan, että koi­raa ei saa tui­jot­taa sil­miin. Nii­den kans­sa minä olen täs­sä asias­sa samal­la aal­to­pi­tuu­del­la; minus­ta puheet sii­tä, että sil­miin­kat­so­mi­nen oli­si osoi­tus mie­len­kiin­nos­ta ja arvos­tuk­ses­ta hen­ki­löä koh­taan, ovat yksin­ker­tai­ses­ti hevon­kuk­kua. Jos se on inhi­mil­lis­tä, niin sit­ten minä en ole ihmi­nen. #

Tätä ei pidä tul­ki­ta siten, etten­kö minä iki­nä kat­soi­si ketään sil­miin, ei suin­kaan. Kuten sanoin, saan sil­mien kaut­ta aivan val­ta­vas­ti tie­toa, eikä mikään ole minus­ta niin maa­gis­ta kuin kat­sei­den koh­taa­mi­nen sil­loin, kun kysees­sä on oikea het­ki ja oikea ihmi­nen. #

Edes­men­neen, pit­kä­ai­kai­sen suh­tee­ni alku­vai­hees­sa, kun olin tus­kai­sen rakas­tu­nut, jou­duin sään­nös­te­le­mään kump­pa­ni­ni sil­miin kat­so­mis­ta, sil­lä se teki niin hyvää, että se teki samal­la kipe­ää. Oikean­lai­sel­la sil­mä­pe­lil­lä, sopi­val­la het­kel­lä minuun luo­dul­la kat­seel­la minut voi rii­sua kai­kis­ta aseis­ta ja pudot­taa saman tien housut nilk­koi­hin; niin her­käk­si tun­nen sil­loin itse­ni, eikä aina­kaan omas­ta mie­les­tä­ni ole ollen­kaan luon­non­vas­tais­ta, etten halua tun­tea oloa­ni niin her­käk­si ihan kenen tahan­sa kans­sa. #

Näis­tä, täs­sä lue­tel­luis­ta sei­kois­ta joh­tuu se ris­ti­rii­ta, joka val­lit­see net­ti­per­soo­na­ni ja lihal­li­sen ole­muk­se­ni välil­lä: kom­mu­ni­koin­ti itses­sään ei ole minul­le ongel­mal­lis­ta, vaan ongel­mal­li­sek­si sen tekee liha­mi­nul­le se, että tapa­ni kom­mu­ni­koi­da on niin hie­no­vi­reis­tä ja herk­kää, että mui­den ihmis­ten KOVAÄÄNISESSÄ MAAILMASSA minun kor­via­ni sär­kee ja ääne­ni huk­kuu ensim­mäis­ten jou­kos­sa nii­den alle. #