“On sekun­te­ja, nii­tä saat­taa olla ker­ral­laan vain vii­si tai kuusi, jol­loin te tun­net­te ikui­sen jo aivan täy­del­li­ses­ti saa­vu­te­tun har­mo­nian läs­nä­olon. Se ei ole maal­lis­ta; en minä sitä­kään, että se oli­si tai­vaal­lis­ta, vaan sitä, että maal­li­ses­sa muo­dos­sa ole­va ihmi­nen ei voi sitä kes­tää. Täy­tyy muut­tua fyy­sil­li­ses­ti tai kuol­la. Tämä tun­ne on sel­vä ja kiis­tä­mä­tön. Aivan kuin te äkkiä aavis­tai­sit­te, mil­lai­nen on koko luon­to, ja äkkiä sanoi­sit­te: niin, tämä on tot­ta. Luo­des­saan maa­il­man Juma­la aina kun­kin päi­vän lopus­sa sanoi: »Niin, se on tot­ta, tämä on hyvä». Tämä … tämä ei ole ihas­tu­mis­ta, vaan se on muu­toin vain iloa. Te ette anna enää mitään anteek­si, kos­ka ei ole enää mitään anteek­si annet­ta­vaa. Te ette enää vain rakas­ta, oi, tämä on kor­keam­paa kuin rak­kaus! Pelot­ta­vin­ta on, että tämä kaik­ki on niin kau­hean sel­vää, että syn­tyy suu­ri ilo, että jos se kes­täi­si viit­tä sekun­tia kau­em­min, niin sie­lu ei sitä kes­täi­si, vaan katoai­si ole­mat­to­miin. Näis­sä vii­des­sä sekun­nis­sa minä elän koko elä­mä­ni ja annan niis­tä vaik­ka koko elä­mä­ni, sil­lä se kan­nat­taa sen. Voi­dak­seen kes­tää kym­me­nen sekun­tia täy­tyy muut­tua fyy­si­ses­ti. Luu­len, että ihmi­sen täy­tyy laka­ta syn­nyt­tä­mäs­tä. Min­kä vuok­si tar­vit­tai­siin lap­sia, min­kä vuok­si kehi­tys­tä, jos ker­ran pää­mää­rä on jo saa­vu­tet­tu? Raa­ma­tus­sa sano­taan, että uudes­ti­syn­ty­nee­nä ei enää syn­ny­te­tä, vaan kaik­ki ovat kuin Her­ran enke­lit. Se on viittaus.”
Fjo­dor Dos­to­jevs­ki: Rii­vaa­jat. Suom. Ida Peka­ri. #