“Which Oz cha­rac­ter are you?”
Aman­da (via ben­ro­pe)
tulok­sen suo­men­nos oma­ni #

Pak­ko myön­tää, että olin ensin lie­väs­ti pet­ty­nyt tuos­ta tulok­ses­ta, kos­ka oli­sin tie­tys­ti salaa toi­vo­nut ole­va­ni Gro­ves tai edes Schil­lin­ger, vaik­kei minul­la jäl­kim­mäi­sen kans­sa kam­paa­jan ja suu­ta­rin lisäk­si ilmei­ses­ti juu­ri mitään yhteis­tä ole­kaan. Mut­ta tuon kuvaus­teks­tin luet­tua­ni on kyl­lä pak­ko myön­tää, että sen perus­teel­la tuo tulos osui kyl­lä hyvin koh­dal­leen. #

Uhoa­mi­ses­ta­ni huo­li­mat­ta tai­si tämän­viik­koi­nen Oz jää­dä minul­ta näke­mät­tä, jol­len ollut ihan sat­tu­mal­ta kelan­nut sitä video­ka­set­tia alkuun siel­lä nau­hu­ris­sa koto­na. #

Mui­ta kult­tuu­ri­uu­ti­sia elä­mäs­tä­ni: luin Peter Høegin Lumen tajun lop­puun. Se alku oli aivan lois­ta­va, mut­ta vali­tet­ta­vas­ti se runol­lis­ta lähen­te­le­vä ote tun­tui joten­kin joko kir­poa­van tai menet­tä­vän tehon­sa mel­ko pian sen alun jäl­keen, jo hyvän aikaa ennen Meri-osio­ta. Salai­set kan­siot -tyyp­pi­nen vas­taus kir­jan läh­tö­koh­ta­na olleel­le “mik­si Esa­jas kuo­li” -kysy­myk­sel­le oli kyl­lä sinän­sä ihan jäns­kä, mut­ta en sit­ten oikein tie­dä mik­si se kir­jan lop­pu­puo­len läpi­pus­ke­mi­nen tun­tui sel­lai­sel­ta pak­ko­pul­lal­ta kuin tun­tui. #

Yri­tin lin­ja-auto­mat­kal­la­ni tän­ne poh­joi­seen jäl­leen ker­ran pääs­tä sisäl­le metal­li­musii­kin maa­il­maan, täl­lä ker­taa kuun­te­le­mal­la läpi Ramms­teinin stu­dio­al­bu­mi­tuo­tan­non vuo­sil­ta 1995-2004. No, täy­tyy sanoa, että kone­musiik­kie­le­men­tit (rum­pu­ko­neet ja muut syn­te­ti­soi­dut äänet) ja monien kap­pa­lei­den rei­pas tem­po oli­vat puh­taa­seen kone­musiik­kiin tot­tu­nees­ta tie­tys­ti ihan vie­hät­tä­viä, ja Lin­de­mannin ääni ja sak­sa sanoi­tus­ten kie­le­nä sil­lä taval­la epä­vie­hät­tä­vän rosoi­sia kuin mis­tä pidän, mut­ta joten­kin tämä oli koko­nai­suu­des­saan minus­ta yllät­tä­vän kesyä musi­soin­tia. #

Siis, ymmär­rän nyt kyl­lä hyvin sen, jos Ramms­tein on ylä­as­tei­käis­ten paris­sa kovaa kamaa, mut­ta minun makuu­ni täs­tä musii­kis­ta puut­tui sär­mää. Se ei ollut tar­peek­si aggres­sii­vis­ta. Olin jo aikoi­naan MTV:ltä Benzinin kuul­tua­ni ereh­ty­nyt luu­le­maan, että se oli­si siel­tä kevyim­mäs­tä pääs­tä, kun sitä ker­ran tuol­la tei­ni­ka­na­val­la­kin soi­tet­tiin. Näkö­jään se kui­ten­kin edus­taa­kin pikem­min­kin kes­ki­ver­toa, jos ei perä­ti ras­kain­ta Ramms­teinia. #