Tänä ilta­na vii­si yli kym­me­nen, kak­ko­sel­ta: #

“Elo­ku­van his­to­rias­ta on vai­kea löy­tää yhtä kau­nis­ta, kos­ket­ta­vaa, kipe­ää ja kan­taa­ot­ta­vaa elo­ku­vaa kuin Alain Res­nais’n doku­ment­tiklas­sik­ko Yö ja usva (Nuit et bro­uil­lard). […] Mus­ta­val­koi­set valo­ku­vat ker­to­vat jär­kyt­tä­vää tari­naa kes­ki­tys­lei­rien arjes­ta, jos­ta inhi­mil­li­syys on kau­ka­na. Väri­fil­mil­le kuva­tut otok­set esit­tä­vät mil­lai­sel­ta kuo­le­man ken­til­lä näyt­tää mur­he­näy­tel­män jäl­keen. Kir­jai­li­ja Jean Cay­ro­lin teks­ti ja Hanns Eis­le­rin musiik­ki kul­jet­ta­vat sel­kä­pii­tä kar­mi­vaa, mut­ta lyy­ri­sen kau­nis­ta teos­ta.” #

Doku­ment­ti­pro­jek­ti: Yö ja usva - Alain Res­nais’n klas­sik­ko­do­ku­ment­ti keskitysleireistä
Yle (via Telkku.com)
lin­ki­tys oma­ni #

Har­voin­pa doku­ment­te­ja näin heh­ku­te­taan. Mut­ta se toi­mii: tuo pitä­nee kat­soa. #

“Moraa­li­ses­ti ja älyl­li­ses­tä haas­ta­va Yö ja usva on doku­ment­tie­lo­ku­va, joka jokai­sen pitäi­si ehdot­to­mas­ti nähdä.”
ed. #

Nämä kyl­lä tai­ta­vat jo men­nä yli­sa­no­jen puo­lel­le. Ja “älyl­li­ses­tä haas­ta­va” on kyl­lä aika sur­ku­hu­pai­sa ilmai­su, jos­ta ilman kir­joi­tus­vir­het­tä­kin tuli­si ensim­mäi­se­nä lähin­nä mie­leen “intel­lec­tual­ly chal­len­ged”. #

Pie­ne­nä poi­ka­na minä­kin luin ja piir­te­lin super­san­ka­ri­sar­ja­ku­via, niin kuin Ugus luki ja piir­te­li super­san­ka­ri­sar­ja­ku­via. Jos nii­tä satun jos­tain löy­tä­mään niin täy­tyy skan­na­ta ja pan­na näh­tä­vil­le, sil­lä aina­kin Nei­la­lie­nin Black­jackTämä­kin löy­tyi Kil­lin­kis­tä. oli aivan hul­va­ton­ta luet­ta­vaa. #

Nii­tä vain ei vält­tä­mät­tä löy­dy, sil­lä sar­ja­ku­va­tai­tei­lu­ni moti­vaa­tio oli yhtei­nen serk­ku­ni (toi­sen niis­tä suh­teel­li­sen vas­ti­kään nai­mi­siin­men­neis­tä) kans­sa: meil­lä oli tapa­na pir­tää kir­je­kuo­rel­li­nen näi­tä itse kehi­tel­ty­jen super­san­ka­rei­den seik­kai­lui­ta ja pos­tit­taa ne sit­ten toi­sil­lem­me luet­ta­vik­si. Asuim­me vii­den­kym­me­nen kilo­met­rin pääs­sä toi­sis­tam­me. #

En näin suo­ral­ta kädel­tä muis­ta ensim­mäis­tä­kään luo­maa­ni super­san­ka­ri­hah­moa, vaik­ka nii­tä oli luul­ta­vas­ti aivan val­ta­va mää­rä. Tai ehkä juu­ri sik­si en nii­tä muis­ta­kaan. Pait­si sen muis­tan, että ker­ran kak­si hah­moam­me yhdis­ti­vät voi­man­sa yhtei­ses­sä seik­kai­lus­sa, jota piir­sim­me vuo­ro­tel­len (välis­sä sii­he­nas­ti­set seik­kai­lun tapah­tu­mat pos­ti­tet­tiin), ja molem­mat hah­mot oli­vat jon­kin­lai­sia kara­te­ko­ja tai jon­kin muun itä­mai­sen tais­te­lu­la­jin mes­ta­rei­ta. Itse asias­sa hyvin suu­ri osuus san­ka­reis­tam­me tai­si olla sel­lai­sia. #

Niin ja sen muis­tan, että ker­ran etsis­kel­les­sä­ni ins­pi­raa­tio­ta tur­vau­duin englan­ti-suo­mi-sana­kir­jaan, ja poi­min siel­tä mie­les­tä­ni hyväl­tä kuu­los­ta­neen sanan ear­flaps, kor­va­la­put. Sii­tä sit­ten kehit­te­lin koko­nai­sen super­san­ka­rei­den ryh­män nimel­tä kor­va­lap­pu­jen­gi (ear­flap gang), jon­ka kai­kil­la jäse­nil­lä oli jon­kin­lai­set kor­va­la­put. #

“Suo­mes­sa on lop­pu­ke­säl­lä ollut ennä­tyk­sel­li­sen pal­jon päi­vä­per­ho­sia. Sää on ollut per­ho­sil­le suo­tui­sa ja per­hos­ten tou­kil­le on riit­tä­nyt ravin­toa. Päi­vä­per­hos­ten kan­to­ja val­ta­kun­nal­li­ses­ti tut­ki­van Ete­lä-Kar­ja­lan aller­gia- ja ympä­ris­töins­ti­tuu­tin joh­ta­ja Kim­mo Saa­ri­nen ker­too per­hos­ke­sän ole­van jopa 15 vuo­teen paras.” #

Yle (via Ampparit.com) #

Kuva­sin nok­kos­per­ho­sen Pel­ko­sen­nie­men Suvan­non kylän joki­ran­nas­sa tämän kuun alus­sa. #

 #

Muis­tan, kuin­ka pie­ne­nä pidin Poi­rot’s­ta pal­jon enem­män kuin Hol­me­sis­ta. Itse asias­sa minua har­mit­ti se, etten tykän­nyt Hol­mes-sar­jas­ta, kos­ka tie­sin kui­ten­kin, että Hol­me­sia pidet­tiin yhte­nä klas­sik­koet­si­vis­tä (jol­lei perä­ti klas­si­sim­pa­na) Poi­rot’n ohel­la. #

Se, etten tykän­nyt Hol­me­sis­ta, joh­tui ennen muu­ta sii­tä, että koin, että sar­jas­sa pimi­tet­tiin kat­so­jal­ta arvoi­tus­ten rat­kai­se­mi­sen kan­nal­ta kes­kei­siä joh­to­lan­ko­ja; Hol­mes saat­toi yhtäk­kiä ker­toa jos­tain pää­tel­mäs­tään ja vas­ta sii­nä yhtey­des­sä pal­jas­taa, että oli vaik­ka­pa käy­nyt vale­pu­kui­se­na jos­sain urk­ki­mas­sa lisä­tie­to­ja. Myös Poi­rot saat­toi ker­toa havain­neen­sa joh­to­lan­gan, jota ei aiem­min ollut samas­sa pai­kas­sa näh­nyt (jol­loin se ker­too lavas­tus­yri­tyk­ses­tä), mut­ta aina­kin halusin uskoa, että peri­aat­tees­sa kat­so­jal­la oli myös ollut mah­dol­li­suus teh­dä sama havain­to aiem­min, ja sovel­taa näin samaa “etsi kuvis­ta vii­si eroa” -logiik­kaa. #

Ihai­lin kyl­lä molem­pia hah­mo­ja. Kai­ken taus­tal­la oli tie­tys­ti halu­ni kil­pail­la näi­tä älyn ja logii­kan jät­ti­läi­si­nä pidet­ty­jä mie­hiä vas­taan ja osoit­taa oma parem­muu­te­ni. #

Vas­ta var­sin äsket­täin, joi­tain vuo­sia sit­ten, minul­le val­ke­ni, että nämä hah­mot ovat perin poh­jin vial­li­sia. Se tapah­tui, kun olin ollut jon­kin aikaa pait­sios­sa molem­mis­ta, ja rupe­sin kuun­te­le­maan Chris­tien alku­pe­räi­siä Poi­rot-tari­noi­ta kir­jas­ton kase­teil­ta (olin sil­loin niin uupu­nut, etten jak­sa­nut lukea), mut­tei niin­kään sen joh­dos­ta, vaan ylei­sem­min ajat­te­lus­sa­ni tapah­tu­nei­den muu­tos­ten takia. #

Molem­mat hah­mot vetoa­vat tun­ne­tus­ti äärim­mäi­sen vah­vas­ti logiik­kaan ja päät­te­ly­ket­ju­jen ja jär­jen käyt­töön. Ongel­ma on sii­nä, että sii­nä työs­sä, jota he teke­vät, logiik­ka ei todel­li­suu­des­sa toi­mi niin kuin tari­nat anta­vat ymmär­tää. Se edel­lyt­täi­si nimit­täin ensin­nä­kin, että ihmi­set ovat aja­tuk­sis­saan vähin­tään­kin yhtä joh­don­mu­kai­sia ja loo­gi­sia kuin etsi­vät työs­sään, ja toi­sek­seen, että enna­koi­mat­to­mien asioi­den osuus tapah­tu­mien kulus­sa oli­si epä­luon­nol­li­sen pie­ni. #

Näis­tä kah­des­ta etsi­väs­tä nime­no­maan Poi­rot on tämän takia epä­us­kot­ta­vam­pi. Hol­mes on nimit­täin äärim­mäi­sen epä­so­si­aa­li­nen, ja sar­ja antaa ymmär­tää, että hänen kiin­nos­tuk­sen­sa ihmi­siin rajoit­tuu yksi­no­maan nii­hin fak­toi­hin, joi­ta hän heis­tä kyke­nee irti puris­ta­maan. Näin Hol­me­sin päät­te­ly­ket­jut aina­kin peri­aat­tees­sa nojaa­vat enem­män tapah­tu­nei­siin asioi­hin ja kon­kreet­ti­siin todis­tei­siin (jalan­jäl­jet, vaa­te­kui­dut, tupa­kan­tuh­ka ja niin edel­leen) kuin Poi­rot’n, joka väsy­mät­tä koros­taa ihmis­ten ja psy­ko­lo­gian mer­ki­tys­tä, ja jos jos­kus ereh­tyy­kin sot­ke­maan käten­sä työs­sään, se tapah­tuu vain sen takia, että hän on saa­nut ihmi­siä haas­ta­tel­tu­aan esiin jotain, johon perus­tu­vat pää­tel­mät tämän kon­kreet­ti­sen työn tulok­se­na esiin tule­vat todis­teet sit­ten vain lopul­li­ses­ti sine­töi­vät. #

Esi­mer­kik­si eili­ses­sä “Koh­ta­lo­kas vii­kon­lop­pu” -jak­sos­sa (The Hol­low) Poi­rot kai­voi savi­veis­tok­seen kät­ke­tyn aseen esil­le omin käsin, mut­ta vas­ta las­ket­tu­aan yhteen sen, että kät­ken­nän teh­nyt tai­tei­li­ja oli sano­nut inhoa­van­sa hevo­sia, ja sen, että sii­tä huo­li­mat­ta hän oli muo­toil­lut saves­ta hevo­sen­pään. Samal­la tämä havain­nol­lis­taa hyvin sitä yksioi­kois­ta maa­il­maa, jos­sa molem­mat klas­sik­koet­si­vät elä­vät: tai­tei­li­ja inho­aa hevo­sia, joten hevo­sen­pää­veis­tok­ses­sa on olta­va jotain epäi­lyt­tä­vää. Todel­li­ses­sa maa­il­mas­sa tai­tei­li­jan syyt oli­si­vat toden­nä­köi­ses­ti olleet jotain aivan muu­ta ja Poi­rot oli­si tuhon­nut veis­tok­sen ihan tur­haan. #

Tämän palik­ka­lo­gii­kan kul­mi­noi­tu­ma on Hol­me­sin isäl­tään peri­mä väit­tä­mä, jon­ka mukaan sen jäl­keen, kun mah­do­ton on eli­mi­noi­tu, totuus on se, mitä on jää­nyt jäl­jel­le, vaik­ka se vai­kut­tai­si kuin­ka epätodennäköiseltä.“When you have eli­mi­na­ted the impos­sible, wha­te­ver remains, howe­ver impro­bable, must be the truth.” Sovel­let­tu Wikiquo­ten Sher­lock Hol­mes -sitaa­teis­ta. Tämä voi päteä mate­ma­tii­kas­sa, mut­ta tosie­lä­män tapah­tu­ma­ket­ju­jen vaih­toeh­to­jen ääre­tön mää­rä tekee sii­tä täy­sin hyö­dyt­tö­män käy­tän­nön ohje­nuo­ra­na. Tosia­sias­sa Hol­mes­kaan ei nou­da­ta tätä ohjet­ta muu­toin kuin sil­loin, kun logiik­kaa tar­vi­taan ja se ehdot­to­mas­ti toi­mii. Sen jäl­keen Hol­mes tekee kuten jokai­nen meis­tä, eli käyt­tää näi­tä joh­to­pää­tök­si­ään pyy­dyk­se­nä, jon­ka heit­tää intui­tion veteen uusia joh­to­pää­tök­siä kalas­taak­seen. Se, että hän jat­ku­vas­ti koros­taa pää­tel­mien­sä loo­gi­suut­ta, on jyr­käs­sä ris­ti­rii­das­sa hänen toi­min­tan­sa kans­sa, mikä ker­too joko hah­mon tai sen luo­jan kyvyt­tö­myy­des­tä int­ros­pek­tioon. #

Moder­nis­sa fik­tios­sa on kol­mas­kin saman­lai­nen hah­mo, joka tosin ei työk­seen jah­taa rikol­li­sia: Star Tre­kin Spock edus­taa saman­lais­ta logii­kan yli­val­taa ajat­te­lus­sa. Star Tre­kin ansiok­si voi­daan ehkä las­kea se, että se edes yrit­tää antaa intui­tii­vi­sel­le ajat­te­lul­le pai­kan logii­kan rin­nal­la (ja jopa sen joh­ta­ja­na eli täh­ti­lai­van kap­tee­ni­na), mut­ta vali­tet­ta­vas­ti Kir­kin, McCo­yn ja kump­pa­nei­den ajoit­tai­set ärsyt­tä­vyy­det ja suo­ra­nai­set type­ryy­det yhdis­tet­ty­nä sii­hen, että Spoc­kin ajat­te­lu on Star Tre­kin maa­il­mas­sa yhtä yli­ver­tai­nen nii­hin näh­den kuin Hol­me­sin tai Poi­rot’n ajat­te­lu mui­hin aika­lai­siin­sa ver­rat­tu­na, tekee sil­le lähin­nä kar­hun­pal­ve­luk­sen. #

Itse asias­sa Spock­kaan ei ole toi­min­nas­saan lähes­kään niin loo­gi­nen kuin antaa puheis­saan ymmär­tää, vaik­ka­kin hänel­lä on sii­hen teko­syy, jol­lai­nen sekä Hol­me­sil­ta että Poi­rot’l­ta puut­tuu: Spoc­kin kyl­mä jär­ki­puo­li tulee toi­sel­ta pla­nee­tal­ta, ja emo­tio­naa­li­nen puo­li, joka selit­tää hänen toi­min­ta- ja jous­to­ky­ky­ään on inhi­mil­li­sen peri­män “heik­kout­ta”. #

Val­von taas kah­teen, nukun yhteen, eikä nuk­ku­mi­seen kulu­neen ajan pituu­del­la ole vai­ku­tus­ta sii­hen, ettei uni anna lepa, vaan herään aina samaan tym­pey­teen ja halut­to­muu­teen herä­tä, nouse­mi­ses­ta puhu­mat­ta­kaan. Taas aja­tuk­set siir­ty­mi­sis­tä ja esi­nei­den lii­kut­te­lus­ta tun­tu­vat lan­nis­ta­vil­ta ja toi­miin tart­tu­mi­nen nöy­ryyt­tä­väl­tä ja masen­ta­val­ta. #

Yri­tän taas aja­tel­la, että tämä liit­tyi­si sii­hen, että vii­mek­si tera­pias­sa sivusin pit­käs­tä aikaa kipei­tä asioi­ta ja jät­tää huo­miot­ta sen , että tosia­sias­sa se oli alka­nut jo ennen sitä, tämä vajoa­mi­nen. #

Pimeä kau­pun­ki hou­kut­taa, mut­ta tie­dän, että löy­dän siel­tä vain tätä­kin pahem­man pet­ty­myk­sen ja tyh­jyy­den katu­lamp­pu­jen valois­sa. Haluai­sin kuvi­tel­la saa­va­ni sen sisäl­lön parem­min van­gi­tuk­si ulko­na, mut­ta ei tus­kan tun­te­mi­nen ole tähän­kään asti aut­ta­nut sen puke­mi­ses­sa sanoik­si. Se vain vetää puo­leen­sa niin kuin kär­päs­pa­pe­ri kär­päs­tä kuo­le­maan­sa ilman odo­tet­tua pal­kin­toa. #