“Oikeus­mi­nis­te­ri Johan­nes Kos­ki­sen (sd.) mie­les­tä Euroo­pan unio­ni ja Yhdys­val­lat val­mis­te­le­vat lii­an hätäil­len uusia ter­ro­ris­min vas­tai­sia lake­ja ter­ro­ri-isku­jen seu­rauk­se­na luo­dak­seen mie­li­ku­van tehok­kuu­des­ta. […] Aamu­leh­den ja Turun Sano­mien haas­tat­te­le­ma Kos­ki­nen arvioi, että ainoa teho­kas kei­no puut­tua ter­ro­ris­min tor­ju­mi­seen on sen syi­hin pereh­ty­mi­nen, vaik­ka se oli­si­kin hidas pro­ses­si. #

Kan­sa­lais­kes­kus­te­lul­la on hänen mie­les­tään suu­ri roo­li ter­ro­ris­min vas­tai­ses­sa toi­min­nas­sa. […] Eri­tyis­tä »hys­te­ri­aa« hän on havain­nut Yhdys­val­lois­sa ter­ro­ris­min tor­ju­mi­sen nimis­sä teh­dyis­sä lakie­si­tyk­sis­sä.” #

Yle #

Har­vat, har­vat ovat ne ker­rat, kun polii­tik­ko ottaa näin sel­vän kan­nan johon­kin näin ajan­koh­tai­seen ja tule­nar­kaan aihee­seen (jos­kaan ter­ro­ris­mi ei - luo­jan kii­tos - vie­lä ole Suo­mes­sa niin tule­nar­ka aihe kuin vaik­ka­pa USA:ssa), ja kun sii­tä voin olla niin­kin vah­vas­ti samaa miel­tä kuin täs­tä ja nyt Kos­ki­sen kans­sa. #

Jen­keis­sä­hän hom­ma on tosi­aan­kin men­nyt jo ihan älyt­tö­myyk­siin. Ja brit­ti­läs­sä polii­si ammus­ke­lee ihmi­siä ulko­näön perus­teel­la. #

Minua ahdis­taa tuo hel­ve­tin lap­set­to­muus­kes­kus­te­lu, kun se tun­tuu ole­van täyn­nä oman näke­myk­sen tuput­ta­mis­ta, vas­ta­puo­len vää­ri­nym­mär­tä­mis­tä, asen­tei­siin nojaa­vaa jan­ku­tus­ta, sor­men­hei­lut­te­lua, näen­näis­fi­lo­so­fi­aa, per­sei­den­nuo­les­ke­lua ja ties vaik­ka mitä kaik­kia vas­ten­mie­li­siä, perus­in­hi­mil­li­siä ilmiöi­tä. #

Sym­pa­tia­ni ovat Bir­dyn puo­lel­la. Kaik­ki muut ovat täs­sä asias­sa vää­räs­sä ja pahik­sia. En minä nii­tä teks­te­jä jak­sa­nut lukea, mut­ta reak­tiot puhu­vat puo­les­taan. En kos­kaan jak­sa käsit­tää, miten taka­pa­jui­sia mie­li­pi­tei­tä ja asen­tei­ta ihmi­sil­lä on. Kris­ti­nus­kon okset­ta­van pahan­ha­jui­nen hen­ki­kin se siel­lä taus­tal­la taas hön­kii. #

Onnek­si blo­ge­ja riit­tää, joten aina voi pae­ta muu­al­le. Jon­ne­kin, min­ne tämä iljet­tä­vä jank­kaus ei vie­lä ole lon­ke­roi­taan ulot­ta­nut. #

Vaik­ka­pa Viis­tol­le pin­nal­le. Kau­ra kir­joit­ti taas kos­ket­ta­via aja­tuk­sia: #

“Kun­pa pääs­täi­siin uhrau­tu­mi­sen ihan­noin­nis­ta eroon. Uhrau­tu­mi­nen ei ole ter­vet­tä eikä useim­mi­ten hyö­dy­tä todel­li­suu­des­sa ketään.” #

Viis­tol­la pin­nal­la: Leh­mä ter­veh­tii pyö­räi­li­jää #

Kaik­kein kivul­loi­sin­ta hajoa­mi­ses­sa­ni minul­le oli se, että huo­li­mat­ta kai­kes­ta sii­tä tus­kas­ta, jota uhrau­tu­mi­ses­ta­ni oli minul­le koi­tu­nut, minä en edel­leen­kään kyen­nyt, enkä kyke­ne näke­mään sitä vää­rä­nä. Se on ainut käyt­täy­ty­mis­mal­li, jota toteut­taes­sa­ni tun­nen ole­va­ni hyvä. #

Sii­nä on taval­laan masen­nuk­se­ni ydin: ainut mal­li, joka minul­la on, joh­taa onnet­to­muu­teen. Mitään pal­kin­toa sii­tä ei minul­le koi­du, kos­ka mitään tai­vas­ta uhrau­tu­jil­le ei ole. #

Olen kovas­ti koet­ta­nut selit­tää tätä käyt­täy­ty­mis­mal­lia­ni sii­tä näkö­kul­mas­ta, että vain pari suku­pol­vea ylös­päin suvus­sa­ni on molem­pien van­hem­pien puo­lel­ta usko­vai­suut­ta, ja kris­ti­nus­kos­sa jos mis­sä uhrau­tu­mi­nen on pyhää, eli, että oli­sin saa­nut sen sosi­aa­li­se­na peri­mä­nä, jol­loin sii­tä voi­si ehkä joten­kin pääs­tä myös eroon. #

Tähän päi­vään men­nes­sä en kui­ten­kaan ole otta­nut askel­ta­kaan sii­hen suun­taan, en hen­ki­ses­ti enkä käy­tän­nös­sä. Minä en edel­leen­kään kyke­ne näke­mään uhrau­tu­mi­ses­sa mitään muu­ta vää­rää tai huo­noa kuin sen, että jos uhrau­tuu vää­rien ihmis­ten tai asioi­den puo­les­ta, sii­tä koi­tuu itsel­le vain pahaa. Olen­kin pik­ku hil­jaa alka­nut uskoa, että tai­pu­mus tuo­hon käyt­täy­ty­mi­seen on ehkä jos­sain mää­rin myös ihan bio­lo­gi­ses­ti periy­ty­vää. Siis joku sel­lai­nen eto­lo­gi­nen mal­li, joka tiet­tyyn ikään men­nes­sä lok­sah­taa luk­koon, eikä sitä sen jäl­keen enää muu­te­ta. #

Jos niin on, niin sit­ten­pä vas­ta onkin pas­ka, tämä elä­mä! #

Aikaan ennen Inter­ne­tiä Frank Mil­ler oli sar­ja­ku­vien ystä­väl­le kas­vo­ton nimi, mut­ta nimi, joka taka­si, että tari­na on kova ja täyn­nä synk­kiä tee­mo­ja ja roh­kei­ta, suo­ras­taan pelot­to­mia hah­mo­ja. Pelot­to­muus ei kui­ten­kaan ollut uhka­roh­keut­ta vaan hei­jas­te­li vain hah­mo­jen rehel­lis­tä käsi­tys­tä kyvyis­tään, eli nämä jät­kät oli­vat kovia ja hei­dän vas­tus­ta­jan­sa ilkeis­tä ilkeim­piä, sai­rai­ta nil­jak­kei­ta. #

Sin City on Mil­le­rin yhdes­sä Robert Rodri­guezin kans­sa ohjaa­ma, eikä Mil­le­rin jäl­kien hais­ta­mi­seen elo­ku­vas­ta tar­vi­ta yli­luon­nol­lis­ta nenää. #

Seu­raa­va teks­ti ei sisäl­lä mer­kit­tä­viä juo­ni­pal­jas­tuk­sia. #

Elo­ku­va koos­tuu useis­ta tari­nois­ta, joi­ta ei yhdis­tä toi­siin­sa oikeas­taan muu kuin tapah­tu­ma­paik­ka (joka on Sin City) ja se, että hah­mot sen joh­dos­ta sivua­vat toi­si­aan, vaik­kei­vät oli­si­kaan mis­sään teke­mi­sis­sä kes­ke­nään. Tapa, jol­la juo­ni on kudot­tu, tuo siis luon­nol­li­ses­ti heti mie­leen Pulp Fic­tio­nin ja itse asias­sa Quen­tin Taran­ti­no­kin on saa­nut nimen­sä ohjaa­jien luet­te­loon, jos­kin vain vie­rai­le­van ohjaa­jan tit­te­lil­lä, sil­lä hän ohja­si elo­ku­vas­ta vain yhden koh­tauk­sen.Näin ker­too Wiki­pe­dia. Minä en itse asias­sa eri­tyi­ses­ti pitä­nyt Pulp Fic­tio­nis­ta, mut­ta se, mikä sii­nä minua ei vie­hät­tä­nyt, on Sin Citys­sä koh­dal­laan: väki­val­las­ta ei ole yri­tet­ty teh­dä haus­kaa (joi­tain poik­keuk­sia lukuu­not­ta­mat­ta), vaan nau­tit­ta­vaa.  #

Sin City ker­too rumas­ta maa­il­mas­ta, oman käden oikeu­des­ta ja kos­tos­ta. Suloi­ses­ta, väki­val­tai­ses­ta kos­tos­ta. #

Äimis­te­lin jou­lu­kuus­sa elo­ku­van näyt­te­li­jä­kaar­tia, ja täy­tyy sanoa, että se oli kan­kaal­ta näh­ty­nä­kin ker­ta kaik­ki­aan mah­ta­va. Jopa Jes­sica Alba, joka kuu­luu sii­hen tur­so­huu­lis­ten nais­näyt­te­li­jöi­den jen­giinKir­joi­tin täs­tä­kin ker­ran., jota inhoan, puo­lus­ti paik­kaan­sa 19-vuo­ti­aa­na strip­pa­ri­na. #

Sitee­ra­sin taan­noin Sla­ten arvos­te­lua (“Bloods­port - The genius of Sin City.”), joka ylis­ti Mic­key Rour­ken roo­li­työ­tä, ja voin kyl­lä yhtyä täy­sin sii­hen, että tämä oli hänen elo­ku­van­sa. Marv oli ker­ras­saan järi­syt­tä­vä hah­mo, eikä pel­käs­tään kir­jai­mel­li­ses­ti. Myös Benicio Del Toro teki minus­ta hyvää työ­tä. Ja Fro­do on vii­mei­nen asia, mikä tulee mie­leen, kun näkee Eli­jah Woo­din Kevi­ni­nä. Kar­mi­va tyyp­pi, piru vie­köön! #

Var­si­nai­sia heik­ko­ja esi­tyk­siä ei edes ollut, vaik­ka hah­mo­ja oli aivan val­ta­vas­ti - ehkä osit­tain myös sii­tä joh­tuen, sil­lä pie­nes­tä roo­lis­ta epä­on­nis­tu­neen näyt­te­lyn huo­maa­mi­nen vaa­tii jo enem­män tark­kaa­vai­suut­ta kuin mitä minul­ta sen bon­gaa­mi­seen näin viih­dyt­tä­vää elo­ku­vaa kat­sel­les­sa­ni lii­ke­nee. #

Oli myös lii­kut­ta­vaa näh­dä van­ha Rut­ger Hau­er täs­sä elo­ku­vas­sa ja vie­lä­pä koh­tauk­ses­sa, joka toi vah­vas­ti mie­leen Bla­de Run­ne­rin koh­tauk­sen, jos­sa Roy Bat­ty koh­taa luo­jan­sa, toh­to­ri Tyrel­lin (“It’s not an easy thing to meet your maker.”). Täl­lä ker­taa Hau­e­rin roo­li­hah­mo oli vas­taa­not­ta­va­na osa­puo­le­na. #

Jos jotain nega­tii­vis­ta elo­ku­vas­ta on oikein hake­mal­la haet­ta­va, niin musiik­ki oli minus­ta hie­man lai­me­aa. Toki­han se oli elo­ku­van tyy­liin hyvin sovi­tet­tu, mut­ta olen ehkä vii­me vuo­si­na näh­nyt sen ver­ran pal­jon elo­ku­via, joi­ta var­ten sävel­le­tyt tee­mat ja muu, valit­tu, val­mis musiik­ki ovat olleet niin nap­piin osu­nei­ta, että kun täs­sä elo­ku­vas­sa se ei ollut ihan yhtä iske­vää, se koros­tui tur­han pal­jon. Mut­ta se oli tosi­aan­kin ainut pie­ni mii­nus, joka ensim­mäi­sel­tä kat­se­lu­ker­ral­ta mie­lee­ni jäi. #

Tämä täy­tyy näh­dä uudes­taan. Ei ehkä vält­tä­mät­tä teat­te­ris­sa, mut­ta kun tämä jos­kus jul­kais­taan DVD:nä, sii­nä on kans­sa yksi pak­ko­han­kin­ta. #

Niin ja teki­hän se Mil­ler itse­kin täs­sä pie­nen cameon. Mies näyt­tää nykyi­sin Tai­tei­li­jae­lä­mää-ohjel­man juon­ta­ja Kari Pauk­kusel­ta. Muis­te­len, että vie­lä jos­kus sil­loin sar­ja­ku­va-aikoi­na­ni, kun näin ensim­mäi­sen kuvan Mil­le­ris­tä, yllä­tyin, kun hänel­lä oli pit­kä tuk­ka. #