Mui­nai­nen, myto­lo­gi­nen jumal­hah­mo miek­koi­neen ja kil­pi­neen ter­veh­ti minua tänään… öh… ves­san… ros­ka­ko­ris­ta… miten­käs tämä nyt ei kuu­los­ta­nut­kaan ihan niin mah­ta­val­ta kuin ajat­te­lin ja mik­si tuo miek­ka­kin rupe­si nyt yhtäk­kiä näyt­tä­mään pikem­min­kin lii­an isoil­ta sak­sil­ta kuin mie­kal­ta? #

 #

 #

Oli ker­ran van­ha mies, joka asui pie­nes­sä mökis­sä met­sän kes­kel­lä. Jos­kus hän oli yksi­näi­nen, mut­ta sil­ti­kin hän mie­luum­min kart­toi ihmis­ten seu­raa. #

Erää­nä päi­vä­nä, mök­kin­sä por­tail­la tapan­sa mukaan istues­saan, hän kuu­li lähei­ses­tä pen­sai­kos­ta outoa ään­tä, kuin varik­sen raa­kun­taa. Ja niin oli­kin, sil­lä tut­kies­saan asi­aa hän löy­si pen­saas­ta nuo­ren varik­sen, jon­ka sii­pi oli vään­ty­nyt (hau­kan kyn­sis­sä, arve­li mies), eikä se kyen­nyt len­tä­mään. #

Mies vei varik­sen mök­kiin­sä ja lait­toi sen isoon pah­vi­laa­tik­koon. “Tääl­lä et jou­du peto­jen kyn­siin”, hän tuu­ma­si. Hän tut­ki sii­peä, mut­ta tote­si, ettei osan­nut teh­dä sil­le oikein mitään, joten hän päät­ti vain antaa ajan teh­dä teh­tä­vän­sä: “Kyl­lä luon­to­äi­ti paran­taa.” Hän antoi varik­sel­le vähän ruu­as­taan, ja varis näyt­ti tyy­ty­vän uuteen kotiin­sa. #

Ja niin kävi­kin, että jo muu­ta­man päi­vän kulut­tua varis levit­te­li sii­pi­ään ja pyräh­te­li laa­ti­kos­sa sen näköi­se­nä, että tah­toi­si jo kovas­ti len­tää. Niin­pä mies vei laa­ti­kon pihal­le ja pääs­ti varik­sen maa­han. Sit­ten hän istah­ti taas mök­kin­sä por­tail­le ja jäi odot­te­le­maan. Muu­ta­man varo­vai­sen pyräh­dyk­sen teh­ty­ään varis levit­ti sii­pen­sä ja koho­si ilmaan — van­huk­sen sydän hypäh­ti — ja len­si sit­ten lähei­sen kuusen lat­vaan. Sin­ne se jäi, kat­sel­len hie­man häm­men­ty­neen näköi­se­nä ympä­ril­leen. #

Sil­loin mies ryn­tä­si mök­kiin­sä ja tuli takai­sin muka­naan kivää­ri, jon­ka hän lata­si ripeäs­ti, täh­tä­si, ja sit­ten yhdel­lä, tar­kal­la lau­kauk­sel­la hän tap­poi varik­sen. #