-C- sen sanoi. Tosin en tiedä, viit­ta­siko hän kon­kreet­ti­siin kas­vo­jen kuviin (joita me muu­ta­mat har­ras­tamme), mutta minulle blo­gaa­jan kas­vot voi­vat tulla ihan hyvin näky­viin myös­kin teks­tistä. Toi­saalta kon­kreet­ti­set­kin kas­vonsa pal­jas­ta­nut kir­joit­taja voi pitää todel­li­set kas­vonsa pii­lossa: teks­tissä ei ole tun­netta, rehel­li­syyttä, sydäntä. #

Ei kas­vo­jen pal­jas­ta­mi­sen esteenä ole myös­kään rajoit­tu­nut ilmai­su­kyky. Väi­tän, että ilmai­su­ky­vys­sään rajoit­tei­sin­kin ihmi­nen kyke­nee pal­jas­ta­maan itsensä, kas­vonsa teks­tis­sään. Sen alas­to­muu­den perässä minä täällä vael­lan. Var­min keino saada minut kiin­nos­tu­maan on tiukka pyr­ki­mys itsensä luo­taa­mi­seen. Siis pyr­ki­mys - onnis­tu­mi­sella, tavoit­tee­seen pää­se­mi­sellä tai sen saa­vut­ta­mat­to­muu­della ei niin­kään ole mer­ki­tystä minulle luki­jana (vaikka kir­joit­ta­jalle tie­tysti on). #

Toki oikein­kir­joit­ta­mi­sen alkeel­li­sim­mat sään­nöt täy­tyy hal­lita, eli pilk­ku­jen, pis­tei­den ja iso­jen kir­jain­ten käy­tössä olisi mukava nähdä aina­kin jon­ki­nas­teista sään­nön­mu­kai­suutta, ellei sit­ten kyseessä ole silkka tyy­li­keino. #

Huu­mori on hyvästä ja haus­kaa, mutta pelkkä huu­mori ei minulle riitä. Kun­nioi­tan kyllä muu­ta­mia nimel­tä­mai­nit­se­mat­to­mia, ja joku huu­mo­riplä­jäys mah­tuu vakio­lu­ke­mis­toon­kin, mutta ilman tiet­tyä pää­mää­rää, lin­jausta, sel­laista kuin uutis­ten paro­diointi on Leh­delle, on vakio­luet­ta­vieni jouk­koon pääsy kyllä kiven takana. Esi­mer­kiksi Vajaat… anteeksi, pii­ri­kunn­an­toi­mit­taja Väki­sin­tu­lon sur­rea­lis­ti­nen ote on minulle riit­tävä lin­jaus. Jon­kun toi­sen lin­ja­ton linja taas ei ole. #

Tästä syystä suh­teeni nyt­tem­min edes­men­nee­seen Moros­koop­piin­kin1 oli hiu­kan ris­ti­rii­tai­nen, sillä Moros­koo­pilla ei näh­däk­seni mitään lin­jaa ollut. Siitä huo­li­matta joten­kin kui­ten­kin uskoak­seni pys­tyin näke­mään myös Sey­mo­ren sisään, jon­kin­lai­sen minua vie­hät­tä­vän, traa­gi­sen hah­mon klo­vi­nin takana. Suh­teemme kehit­tyi kui­ten­kin pit­kän ajan kuluessa, ja vaati minulta aktii­vista tut­ki­muso­tetta, halua nähdä, mikä oli mies Moros­koo­pin takana. Sel­laista otetta minulla oli alku­jaan­kin hyvin vähän, nykyi­sin ei enää juuri lain­kaan, kun päi­vit­täi­nen huo­mio­ka­pa­si­teet­tini alkaa olla käy­tetty. #

Minä itse­hän olen var­maan­kin var­si­nai­nen anti­teesi kai­kelle tässä luet­te­le­mal­leni. Pyrin näen­näis­re­hel­li­syy­teen, epä­on­nis­tun sii­nä­kin ja sit­ten lopuksi peit­te­len epä­on­nis­tu­mi­seni jäl­kiä huu­mo­rilla. Huo­nolla. Mutta huu­mo­rilla. Mutta varast lai­na­tulla. #

Vaka­vasti puhuen, kyllä minä­kin pyrin rehel­li­syy­teen. Olen kui­ten­kin aivan älyt­tö­män heik­ko­lah­jai­nen, mitä tulee itseni näke­mi­seen. Minulla on suo­ras­taan sokea, kuuro ja tunn­o­ton piste siinä koh­taa, missä “minä” on; sinä, joka luet tämän, tie­dät var­masti, mil­lai­nen minä olen, miten minä toi­min, pal­jon parem­min kuin minä itse. #

 -C- sen sanoi. Tosin en tiedä, viit­ta­siko hän kon­kreet­ti­siin kas­vo­jen kuviin (joita me muu­ta­mat har­ras­tamme), mutta minulle blo­gaa­jan kas­vot voi­vat tulla ihan hyvin näky­viin myös­kin teks­tistä. Toi­saalta kon­kreet­ti­set­kin kas­vonsa pal­jas­ta­nut...