Blogilla täytyy olla kasvot
#937. Sunnuntai, 30. tammikuuta 2005 klo 17.59.02, kirjoittanut Jani. 8
-C- sen sanoi. Tosin en tiedä, viittasiko hän konkreettisiin kasvojen kuviin (joita me muutamat harrastamme), mutta minulle blogaajan kasvot voivat tulla ihan hyvin näkyviin myöskin tekstistä. Toisaalta konkreettisetkin kasvonsa paljastanut kirjoittaja voi pitää todelliset kasvonsa piilossa: tekstissä ei ole tunnetta, rehellisyyttä, sydäntä. #
Ei kasvojen paljastamisen esteenä ole myöskään rajoittunut ilmaisukyky. Väitän, että ilmaisukyvyssään rajoitteisinkin ihminen kykenee paljastamaan itsensä, kasvonsa tekstissään. Sen alastomuuden perässä minä täällä vaellan. Varmin keino saada minut kiinnostumaan on tiukka pyrkimys itsensä luotaamiseen. Siis pyrkimys - onnistumisella, tavoitteeseen pääsemisellä tai sen saavuttamattomuudella ei niinkään ole merkitystä minulle lukijana (vaikka kirjoittajalle tietysti on). #
Toki oikeinkirjoittamisen alkeellisimmat säännöt täytyy hallita, eli pilkkujen, pisteiden ja isojen kirjainten käytössä olisi mukava nähdä ainakin jonkinasteista säännönmukaisuutta, ellei sitten kyseessä ole silkka tyylikeino. #
Huumori on hyvästä ja hauskaa, mutta pelkkä huumori ei minulle riitä. Kunnioitan kyllä muutamia nimeltämainitsemattomia, ja joku huumoripläjäys mahtuu vakiolukemistoonkin, mutta ilman tiettyä päämäärää, linjausta, sellaista kuin uutisten parodiointi on Lehdelle, on vakioluettavieni joukkoon pääsy kyllä kiven takana. Esimerkiksi Vajaat… anteeksi, piirikunnantoimittaja Väkisintulon surrealistinen ote on minulle riittävä linjaus. Jonkun toisen linjaton linja taas ei ole. #
Tästä syystä suhteeni nyttemmin edesmenneeseen Moroskooppiinkin[alaviite]Sittemmin Moroskooppi teki paluun.[/alaviite] oli hiukan ristiriitainen, sillä Moroskoopilla ei nähdäkseni mitään linjaa ollut. Siitä huolimatta jotenkin kuitenkin uskoakseni pystyin näkemään myös Seymoren sisään, jonkinlaisen minua viehättävän, traagisen hahmon klovinin takana. Suhteemme kehittyi kuitenkin pitkän ajan kuluessa, ja vaati minulta aktiivista tutkimusotetta, halua nähdä, mikä oli mies Moroskoopin takana. Sellaista otetta minulla oli alkujaankin hyvin vähän, nykyisin ei enää juuri lainkaan, kun päivittäinen huomiokapasiteettini alkaa olla käytetty. #
Minä itsehän olen varmaankin varsinainen antiteesi kaikelle tässä luettelemalleni. Pyrin näennäisrehellisyyteen, epäonnistun siinäkin ja sitten lopuksi peittelen epäonnistumiseni jälkiä huumorilla. Huonolla. Mutta huumorilla. Mutta varast lainatulla. #
Vakavasti puhuen, kyllä minäkin pyrin rehellisyyteen. Olen kuitenkin aivan älyttömän heikkolahjainen, mitä tulee itseni näkemiseen. Minulla on suorastaan sokea, kuuro ja tunnoton piste siinä kohtaa, missä “minä” on; sinä, joka luet tämän, tiedät varmasti, millainen minä olen, miten minä toimin, paljon paremmin kuin minä itse. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]23.12.[/klo] 15:03 Päivitin linkkejä. Lisäsin maininnan Moroskoopin paluusta. Päivitin -C-:n nickin.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
Jospa Seymoren linja olikin ehdoton linjattomuus. Ehkä hän pelkäsi kirjoittajana itsensä toistamista, kuten Hyvärisen Juuso omassa blogissaan aiemmin mainitsi. Jospa hän siksi tappoi itsensä, tai vuoti ikäänkuin kuiviin.
sh.: Vain mr. Butt itse tiennee miten asia oli. “Linjatonta linjaa” ei minusta tosiasiassa olekaan. Jos linjattomuus on tavoitteena, niin tavoitteeseen päästessään on vailla linjaa; linjattomuus ei ole linja vaan antilinja. Linjattoman ihmisen blogi on minulle ideaali, mutta linjaton blogi ilman ihmistä anti-ideaali.
Jos Seymoren virtuaali-itsemurhassa oli kyse itsensätoistamisenpelosta, niin se on minusta sääli, sillä minun lukemistani ei kirjoittajan itsensä toistaminen haittaa. Itse asiassa tämä käsillä oleva omakin tekstini toistelee jo aiemminkin peräänkuuluttamiani teemoja.
Jani: Tuo ajatuksesi juoksu alkoi seljetä minulle, kun mielessäni korvasin sanoja linjaton ja blogi sanoilla sosialidemokraattinen, kokoomus ja puolue.
Tosin Seymoren kyseessä ollen todennäköisin itsemurhan syy lienee kuitenkin liittynyt naissotkuihin.
Sh.: Totta, totta. Kommenttisi johdosta luin blogisi nyt uudestaan. Tällä kertaa ajatuksen kanssa. Ajatuksen.
Sinusta jos kenestä näkyy naama, muuallakin kuin kuvassa. Hurmastuttavinta SKM:ssä on äärimmäisyys: yhtenä hetkenä purat turhautumistasi joihinkin tyyppeihin ja seuraavassa kiität samoja sällejä, kun aidosti tunnet, että ovat puffin ansainneet. Minä pidän rosoisista ihmisistä. Rosoisesti eläminen on kuitenkin eläjälle itselleen paljon rankempaa kuin tasainen paketissa taivaltaminen. Siksi toivon sinulle voimia jaksaa valitsemallasi tiellä
äiti: Oi joi, kylläpä nyt kehuit minua niin, että minä punastun, melkein. (Vaikka mieli tekisi, niin ei kumminkaan passaa mennä liiottelemaan, kun ne omat kasvot näkyvät myös konkreettisesti webkameran kautta, niin jäisin heti kiinni valehtelusta.)
Kiitoksia, kiitoksia. Kehut ja kannustus lämmittävät aina sydäntä.
[…] Tuli mieleeni “Blogilla täytyy olla kasvot” ja on aika jännää, että näiden tekstien julkaisun välillä oli aikoinaan ajallisesti eroa vain viikko, mutta luin tuon Steveyn jutun muistaakseni kyllä ensimmäistä kertaa vasta nyt. […]
[…] Kasvotehdas… ihmiskasvot ovat jotakin, minkä hienovaraisimmillekin eroille olemme pettämättömän herkkiä, viritettyjä kohdusta hautaan, ellei sitten jokin satunnainen mekaaninen tai kemiallinen häiriö aivoissamme saa kasvontunnistustamme sekaisin. Kasvoja on myös käytetty metaforana (jopa tekstin) emotionaalisesti latautuneelle yksilöllisyydelle ylipäänsä, samoin tuntoisuudelle (”En syö mitään millä on kasvot“). Kasvot on yhteiskunnallisilla liikkeilläkin, ne voi menettää, niitä ei voi pestä kuten kädet voi. Juuri kasvojen piirtäminen yksilöllistää luonnostellun ihmishahmon. Ne ovat vaikein laji - olemme niin herkkiä pienillekin fiboille niiden kuvallistamisessa. […]