Ei niin hyvää, etteikö jotain pahaakin
#1669. Tiistai, 8. marraskuuta 2005 klo 16.35.30, kirjoittanut Jani. 22
Mistä te ihmiset saatte iloa elämäänne? Tai ei niinkään iloa kuin mielihyvän tunnetta? Kun minä mietin taas tänä päivänä, että minä en saa sitä oikein mistään. Ainakaan minä en saa sitä semmoisista asioista, joista useimmat sitä tuntuvat saavan. Siis kun minä en juo, enkä minä polta, enkä minä tee oikein mitään muutakaan tämmöisiä tavallisimpia juttuja. Kahvinjuomisenkinhan minä heitin pois. Miksikö? No minäpä selitän: siksi, kun minä etsin sellaista puhdasta mielihyvää, eli sellaista, josta ei olisi samalla mitään ikäviä haittavaikutuksia. #
Juomisen ja tupakoimisen haitat nyt ovat yleisesti tunnetut. Kahvinjuomisesta minulle tuli pääkipua ja varmasti osa aiemmin niin usein kärsimistäni vatsakivuistakin oli sen ansiota. Ylensyömistänikin vihaan tästä syystä: sen jälkeen on fyysisestikin hieman epämiellyttävä olo ja mässäilyllähän on pitempiaikaiset, tunnetut seurauksensa (kutistushiukkasten imeytyminen vaatteisiin ja siitä johtuva itsetunnon mahalasku). #
Tähän mennessä olen tänä päivänä keksinyt kolme asiaa, joista saan puhdasta mielihyvän tunnetta. #
Yksi ovat eläimet. Mitkään ötökät eivät tietenkään, mutta siis ne, joita tavallisimmin eläiminä ajattelemme, eli karvaiset nisäkkäät (via Kissapesula). Silloin, kun niitä näkee touhuissaan, elämässä elämäänsä kuitenkaan elämättä sitä, olemassa olematta todella olemassa, vaivattomasti. #
Toinen ovat lapset. Pienistä vauvoista alkaen, se sellainen viattomuus ja elämätön, olemassaolematon olemassaolo, joka lapsissa on eläinten kaltaista ja niin suunnattoman vetoavaa, puhdasta hyvää. #
Tähän mennessä listani kuulostaa vielä “näihin sekaantumisesta häkki heilahtaa” -listalta, mutta älkääpä nyt hätäilkö. #
Kolmas on nauru. Harmikseni huumorintajuni on kuitenkin melko ronkeli, enkä esimerkiksi huumoriblogeista ole Vt:n tuotosten lisäksi kyennyt ottamaan muita omakseni. Nautin harvoin hauskaksi tarkoitetuille jutuille aidosti (mutta nauran usein sosiaalista naurua olematta aidosti huvittunut). Studio Julmahuvi oli sikäli poikkeuksellista tv-huumoria, että pidin siitä ihan oikeasti. Enemmän nautin sellaisesta huumorista, joka on kätketty vakavien asioiden sekaan, kuten vaikkapa Brettin suureellisista Holmes-eleistä. Toisaalta huumorintajuni on useinkin sadistinen ja siksi pidän myös idioottien itsensätelomisvideoista. #
Kaikkein eniten nautin tietysti näiden asioiden yhdistelmistä, kuten vaikkapa karhunpennusta, joka Avarassa luonnossa haastaa puolukanvarvun voimienmittelöön ja häviää muksahtaen kuonolleen. Harvoin nauran niin makeasti täällä yksikseni kuin eläimenpentujen kommelluksia televisiosta nähdessäni! Tai sitten esimerkiksi vauvasta, joka kohtaa karhun ja… ei, tämä juttu pitääkin ilmiselvästi jättää Vt:n kerrottavaksi. #
Mutta se pointti oli… ööh… #
Että puhdasta hyvää on niin vähän. #
Olen näistä ilostuttajista kovin samaa mieltä! Paitsi itsensä telojien katselu tekee pahaa.
En minäkään niistä Netistä löytyvistä videoista tykkää, joissa ihan ilmiselvästi luut rutisevat ja paukahtelevat poikki, mutta nuo MTV:n seulan läpäisseet pikkupösilöt kyllä jaksavat naurattaa.
Hmm…sain taas uutta ajattelemisen aihetta täältä. Hyviä asioita on oikeastaan hirmuisen vähän…mikä herättääkin kysymyksen, miksi kuitenkin tässä elämässään viihtyy ihan kohtuullisesti, vaikka kaikessa on yleensä jokin vaikeus.
Puhtaita hyviä asioita itselläni ovat ainakin karismaattiset tai persoonalliset ihmiset. Sellaiset ihmiset jotka tekevät jotakin intensiteetillä, taidolla, ovat muuten vain mahtavia, omaavat jonkun kumman tavan tai tekevät pienen teon, mitä vain. En osaa edes selittää sitä, ilman mitään sivuvaikutuksia heistä tulee hyvälle tuulelle! Ja sellaiset pienet teot voivat olla vaikka kuinka absurdeja, kuten vaikkapa ambigrammin vääntely ;)
Anonyymi
Heh, hassustipa kääntyi satakahdeksankymmentä astetta tämä aihe!
Itse asiassa tällä tavalla blogin välityksellä on ehkä helpompi tuottaa tuollaisia pieniä elämyksiä ilman koko persoonan läsnäoloa kuin fyysisessä todellisuudessa.
Ehkä minäkään en siksi ole mieluusti ihmisten kanssa tekemisissä fyysisessä todellisuudessa, kun kokonaisen persoonan sulattaminen sisältää sekin sitten taas niin paljon niitä huonoja puolia. Täällä voin helposti poimia korostuneesti ne puolet, joita pidän hyvinä.
Kertomukset. Omat ja muiden. Mielikuvituksen lento missä tahansa, kuten kirjoissa, tv:ssä, musiikissa, blogeissakin. Itseluodut tarinat, tekstit, piirrokset. Keskustelut ystävien kanssa. Unet. Kaiken kaikkiaan mikä tahansa millä pääsee tosielämästä pois, minkä saattaisi joku nähdä huolestuttavana piirteenä mutta en minä.
Niin ja pienet söpöt eläimet tietysti, erityisesti kissat.
“Täällä voin helposti poimia korostuneesti ne puolet, joita pidän hyvinä.”
Se täällä netissä kieltämättä onkin mukavaa. Välistä oikeat ihmisten ärsyttävät kaikessa kokonaisuudessaan. Mutta on muiden lihalle toki oltava välillä armollinen. Joidenkin (hyvien) tyyppien läsnäolosta(presence) vain tulee niin hyvä mieli. Ja kukaanhan ei ole perfekti.
Ei se viina sitä iloa tuo, vaan nimenomaan se kavereiden kanssa juominen. Se seura ja se sosiaalisuus. Ja se hauskanpito.
Hauskaa voi pitää kyllä ilman viinaakin, mutta voiko viinaa juoda ilman hauskanpitoa? Masennuskännit on aika kamalia.
Puhdasta mielihyvää tuottaa myös säilöntäaineeeton ja eläinkoevapaa uuden ulkoasun omaama, uudistunut Just Sopivasti.
*kaatuu nenälleen*
Lapsista minäkin mielihyväni saan. Omistani vielä nytkin, kun ovat ohi tuon kuvaamasi viattoman ja elämättömän iän, vieraammista vähän pienempinä.
Siitäkin saan mielihyvää, kun itse opin tai näen jonkun toisen oppivan (vallankin, jos olen jotenkin ollut siinä oppimisprosessissa auttamassa).
Oikeastaan olen tällä erää melkolailla mielihyvilläni noin ylisummaan!
Minulle tuotti viimeksi milihyvää se kun eilen kuului outoa rapinaa ja huomasin viimeisenkin jouluaskartelua varten tuomani männykävyn avautuvan. Siitä tulin iloiseksi, se oli jotenkin söpö ja siihen liittyi vain miellyttäviä asioita, joulu ja perhe.
Jossakin asiassa onnistuminen on huima tunne ja lapset ja eläimet ovat kivoja. Ystävien seura, yleensä. Toisten ihmisten ystävällisyys. Vesijumppa ja sauna kaverin kanssa. Oikeastaan aika monet asiat. Väsyneenä ja ahdistuneena ja stressaantuneena en ole iloinen mutta muuten yleensä nautin elämästäni. Tai ainakin kuvittelen niin.
Ugus: “Kertomukset. Omat ja muiden. Mielikuvituksen lento missä tahansa, kuten kirjoissa, tv:ssä, musiikissa, blogeissakin.”
Mietin tätä edeltäkäsin jo itsekin, kun katselen paljon noita elokuvia.
“Kaiken kaikkiaan mikä tahansa millä pääsee tosielämästä pois, minkä saattaisi joku nähdä huolestuttavana piirteenä mutta en minä.”
Elokuvat ovat minulle eskapismia, mutta eskapismi ei tunnu minusta ilahduttavalta. Se on vain… pakoa todellisuudesta. Siis jos elokuva on hyvä, on ikään kuin olisin sen hetken olematta, mutta parhaimmankin elokuvan kanssa ne unohtamisen jaksot ovat lyhyitä enkä enää kykene uppoutumaan mihinkään täydellisesti.
Joskus kyllä elokuvan lopussa tulee vieläkin se hyvä mieli siitä, että onpa tämä loistava elokuva.
marimba: “Välistä oikeat ihmisten ärsyttävät kaikessa kokonaisuudessaan. Mutta on muiden lihalle toki oltava välillä armollinen. Joidenkin (hyvien) tyyppien läsnäolosta(presence) vain tulee niin hyvä mieli.”
Minä en ilmeisesti kykene siihen armollisuuteen, sillä minusta tuntuu, ettei ole ihmisiä, joiden läsnäolosta minulle tulisi hyvä mieli. En kerta kaikkiaan vaan osaa viihtyä ihmisseurassa.
norsis: “Ei se viina sitä iloa tuo, vaan nimenomaan se kavereiden kanssa juominen. Se seura ja se sosiaalisuus. Ja se hauskanpito.”
Minun kokemukseni on juuri päinvastainen. Viimeksi, kun olin humalassa (joitain vuosia sitten), katselin telkkarista Conania ja totesin, että vaikka se selvin päinkin on melko hauska, niin humalassa katsottuna se oli aivan ratkiriemukas! Ikään kuin viina olisi vahvistanut sitä nauramisen tuottamaa mielihyvän tunnetta.
Just Sopivasti: Tuosta hyvästä menetit juuri yhden tilaajan, minut! Voin nimittäin nyt vihdoinkin siirtyä seuraamaan myös Just Sopivastia feedin kautta.
Äiti: “Lapsista minäkin mielihyväni saan. Omistani vielä nytkin, kun ovat ohi tuon kuvaamasi viattoman ja elämättömän iän, vieraammista vähän pienempinä.”
Kuulemma omat lapset varsinkin äideille pysyvät lapsina koko ikänsä, joten sikäli se on järkeenkäypää että ne omat lapset ilahduttavat iästään huolimatta.
“Siitäkin saan mielihyvää, kun itse opin tai näen jonkun toisen oppivan (vallankin, jos olen jotenkin ollut siinä oppimisprosessissa auttamassa).”
“Minähän osaan tämän” oli minullekin joskus kauan sitten yksi suurimpia mielihyväntunteen lähteitä. Nyt en vaan osaa… ei kun, jostain syystä se ei enää tunnu ollenkaan yhtä hyvältä, eikä ole enää ponnisteluiden väärti.
N.t.: “Minulle tuotti viimeksi milihyvää se kun eilen kuului outoa rapinaa ja huomasin viimeisenkin jouluaskartelua varten tuomani männykävyn avautuvan. Siitä tulin iloiseksi, se oli jotenkin söpö ja siihen liittyi vain miellyttäviä asioita, joulu ja perhe.”
Oho, joulumielleyhtymät! Sellainen muisto lapsuuden jouluista - siis niiden hyvistä puolista, koska huonot on aktiivisesti unohtanut - se näköjään tuottaa minullekin hyvää mieltä, sillä ostan aina glögiä heti kun se ilmestyy kauppaan. Poltan tuikkuja. Kuuntelen jopa satunnaisen joululaulun.
“Vesijumppa ja sauna kaverin kanssa.”
Oi, sauna! Sauna unohtui omalta listaltani kokonaan! Kavereita tai ei, mutta kunnon löylyt niin että iho kihelmöi.
Taas näitä käsin tehtyjä trackbackeja: nuuskutukset mielihyväntuottajina.
Ihan sellaista vilpitöntä, puhdasta ilon- ja onnentunnetta saan luultavasti määrällisesti eniten omasta avopuolisosta, pikku hiirulaisistamme ja onnistuneista kädentöistä. :)
Minä aina välillä ja varsinkin näin joulun alla mietiskelen, että semmoinen pieni näpertely (jos sellaiseen tuollaisten oikeiden kädentöiden vertaaminen tässä sallitaan) olisi varmaan ihan mukavaa. Jotain himmelin väsäämistä tai sen sellaista. Kutomaan en sentään kuitenkaan taida alkaa.
Jani, tee itse joulukortteja? Internet on malleja pullollaan, ja jo ihan muutamilla perustarvikkeilla saa aikaan kivoja kortteja. Sopii mainiosti miehillekin - ei ole vain akkain hommaa :)
En minä akkamaisuutta pelkää, kun siinä kutomisessakin vain epäilen, ettei keskittymiskykyni riittäisi sen monimutkaisuuden hallintaan. Joulukortteja sen sijaan karsastan, kun ne ovat melkein puhtain esimerkki siitä, mitä sosiaaliset suhteet minusta näyttävät olevan: ikävä velvollisuus, jota yritetään verhota positiivisten ajatusten hunnulla.
Anun ilo rakentuu hyvin pienistä paloista.