Mis­tä te ihmi­set saat­te iloa elä­mään­ne? Tai ei niin­kään iloa kuin mie­li­hy­vän tun­net­ta? Kun minä mie­tin taas tänä päi­vä­nä, että minä en saa sitä oikein mis­tään. Aina­kaan minä en saa sitä sem­moi­sis­ta asiois­ta, jois­ta useim­mat sitä tun­tu­vat saa­van. Siis kun minä en juo, enkä minä pol­ta, enkä minä tee oikein mitään muu­ta­kaan täm­möi­siä taval­li­sim­pia jut­tu­ja. Kah­vin­juo­mi­sen­kin­han minä hei­tin pois. Mik­si­kö? No minä­pä seli­tän: sik­si, kun minä etsin sel­lais­ta puh­das­ta mie­li­hy­vää, eli sel­lais­ta, jos­ta ei oli­si samal­la mitään ikä­viä hait­ta­vai­ku­tuk­sia. #

Juo­mi­sen ja tupa­koi­mi­sen hai­tat nyt ovat ylei­ses­ti tun­ne­tut. Kah­vin­juo­mi­ses­ta minul­le tuli pää­ki­pua ja var­mas­ti osa aiem­min niin usein kär­si­mis­tä­ni vat­sa­ki­vuis­ta­kin oli sen ansio­ta. Ylen­syö­mis­tä­ni­kin vihaan täs­tä syys­tä: sen jäl­keen on fyy­si­ses­ti­kin hie­man epä­miel­lyt­tä­vä olo ja mäs­säi­lyl­lä­hän on pitem­piai­kai­set, tun­ne­tut seu­rauk­sen­sa (kutis­tus­hiuk­kas­ten imey­ty­mi­nen vaat­tei­siin ja sii­tä joh­tu­va itse­tun­non maha­las­ku). #

Tähän men­nes­sä olen tänä päi­vä­nä kek­si­nyt kol­me asi­aa, jois­ta saan puh­das­ta mie­li­hy­vän tun­net­ta. #

Yksi ovat eläi­met. Mit­kään ötö­kät eivät tie­ten­kään, mut­ta siis ne, joi­ta taval­li­sim­min eläi­mi­nä ajat­te­lem­me, eli kar­vai­set nisäk­käät (via Kis­sa­pe­su­la). Sil­loin, kun nii­tä näkee tou­huis­saan, elä­mäs­sä elä­mään­sä kui­ten­kaan elä­mät­tä sitä, ole­mas­sa ole­mat­ta todel­la ole­mas­sa, vai­vat­to­mas­ti. #

Toi­nen ovat lap­set. Pie­nis­tä vau­vois­ta alkaen, se sel­lai­nen viat­to­muus ja elä­mä­tön, ole­mas­sao­le­ma­ton ole­mas­sao­lo, joka lap­sis­sa on eläin­ten kal­tais­ta ja niin suun­nat­to­man vetoa­vaa, puh­das­ta hyvää. #

Tähän men­nes­sä lis­ta­ni kuu­los­taa vie­lä “näi­hin sekaan­tu­mi­ses­ta häk­ki hei­lah­taa” -lis­tal­ta, mut­ta älkää­pä nyt hätäil­kö. #

Kol­mas on nau­ru. Har­mik­se­ni huu­mo­rin­ta­ju­ni on kui­ten­kin mel­ko ron­ke­li, enkä esi­mer­kik­si huu­mo­ri­blo­geis­ta ole Vt:n tuo­tos­ten lisäk­si kyen­nyt otta­maan mui­ta omak­se­ni. Nau­tin har­voin haus­kak­si tar­koi­te­tuil­le jutuil­le aidos­ti (mut­ta nau­ran usein sosi­aa­lis­ta nau­rua ole­mat­ta aidos­ti huvit­tu­nut). Stu­dio Jul­ma­hu­vi oli sikä­li poik­keuk­sel­lis­ta tv-huu­mo­ria, että pidin sii­tä ihan oikeas­ti. Enem­män nau­tin sel­lai­ses­ta huu­mo­ris­ta, joka on kät­ket­ty vaka­vien asioi­den sekaan, kuten vaik­ka­pa Bret­tin suu­reel­li­sis­ta Hol­mes-eleis­tä. Toi­saal­ta huu­mo­rin­ta­ju­ni on usein­kin sadis­ti­nen ja sik­si pidän myös idioot­tien itsen­sä­te­lo­mis­vi­deois­ta. #

Kaik­kein eni­ten nau­tin tie­tys­ti näi­den asioi­den yhdis­tel­mis­tä, kuten vaik­ka­pa kar­hun­pen­nus­ta, joka Ava­ras­sa luon­nos­sa haas­taa puo­lu­kan­var­vun voi­mien­mit­te­löön ja hävi­ää muk­sah­taen kuo­nol­leen. Har­voin nau­ran niin makeas­ti tääl­lä yksik­se­ni kuin eläi­men­pen­tu­jen kom­mel­luk­sia tele­vi­sios­ta näh­des­sä­ni! Tai sit­ten esi­mer­kik­si vau­vas­ta, joka koh­taa kar­hun ja… ei, tämä jut­tu pitää­kin ilmi­sel­väs­ti jät­tää Vt:n ker­rot­ta­vak­si. #

Mut­ta se point­ti oli… ööh… #

Että puh­das­ta hyvää on niin vähän. #