Auschwitz-Birkenau
#3803. Perjantai, 7. marraskuuta 2008 klo 12.58.42, kirjoittanut Jani. 4
Kop kop. #
— Sisään. #
— Tohtori Mengele? #
— Niin? #
— Täällä olisi eräs juutalainen. #
— Juutalainen? #
— Niin. Haluaisi tavata tohtorin. #
— No, päästäkää sisään. #
— Päivää. #
— Hyvää päivää, käykää istumaan. #
— Kiitos. #
— No niin, mikäs teitä vaivaa? #
— No se on tämä minun kurkkuni, taitaa olla tulehdus. Yskittää ja välillä on vaikea hengittää. #
— Jaaha, no ottakaapa paita pois niin kuunnellaan. Hengittäkää sisään… ja ulos. Sisään… ja ulos. Ja nyt, yskäiskää oikein kunnolla. #
— Kröhöm! #
— Jaa-a, ei sieltä kyllä kuulu mitään omituista, mutta katsotaanpa vielä… sanokaa aa. #
— Aaa. #
— Joo, ei täällä näy mitään. Te siis sanoitte että yskittää? #
— Niin, ja välillä on vaikea hengittää. Varsinkin töissä. #
— Työksenne te olette… mitäs te teettekään? #
— Olen ruumiidenlastaaja. #
— Niin, aivan. Se on tietysti aika rasittavaa työtä noin ruumiillisesti. #
— Kyllä se välillä tuntuu aika vaikealta. #
— Vaikealta — tarkoitatteko…? #
— Minua väsyttää välillä, tai oikeastaan useinkin ihan valtavasti. Henki ei kulje, tuntuu etten oikein millään jaksaisi lastata niitä ruumiita. Aina vain sitä samaa ruumiiden lastausta, ja minkä tähden? Vain siksi että lopulta itsekin joudun kaasukammioon ja lastattavaksi. #
— Niin. Aivan. #
— Ja johtaja, herr Höss, hän tuntuu vaativan aina vain enemmän. Oikein pahaa tekee, kun ajattelen… ei kukaan ymmärrä. Kaikki minun ympärilläni ovat niin kuin se ei olisi mitään, että se on ihan normaalia vain, että tässä lastataan ruumiita ja lopulta meidätkin lastataan. Koko ajan leirin portista tuodaan lisää, välillä lastataan ja lopulta piipusta ulos. Eihän siinä ole mitään järkeä. #
— Jaaha, jaaha, vai sillä tavalla. #
— Vai olenko se sittenkin minä? Olenko minä tulossa hulluksi? Niinkö se on, tohtori? Ovatko nämä enää tervejärkisen puheita? #
— Kuulkaa, minusta tuntuu siltä, että te olette uupunut. Te olette tehnyt liian paljon töitä, tai sitten ette ole levänneet tarpeeksi. Kuinka te muuten nukutte? #
— No tuota, ihan hyvin. Tai no, oikeastaan… tai siis minä nukun kyllä ihan hyvin, mutta iltaisin tuntuu aina kovin raskaalta se maatemeno. #
— Vai niin, millä tavalla raskaalta? Millaisia ajatuksia päässänne silloin pyörii? #
— No sellaisia… raskaita. Tuntuu niin kovin ahdistavalta ajatella, että taas huomisaamuna joudun heräämään varhain aamulla ja lastaamaan lisää ruumiita. Ja oikeastaan se tuntuu raskaalta vielä sitten aamullakin. Ja vielä sinne kammioihin mennessäkin. #
— Aivan, aivan. Joo, kyllä tässä alkavat selvästi nämä uupumuksen merkit täyttyä. Toisin sanoen te olette liiallisen stressin seurauksena lievästi masentunut. #
— Jaa. No tuota, sehän kuulostaa vakavalta. Onko se? #
— …mitä? Vakavaa? No ei se vielä tässä vaiheessa vakavaa ole, mutta siitä voi tulla kyllä, jollei siihen nyt puututa. Teitte oikein kun tulitte minun puheilleni. Minäpä kirjoitan teille reseptin. #
— Minä, tuota… #
— Ei, älkää olko huolissanne, nämä uudet lääkkeet ovat ihan hyviä, ihan erilaisia kuin ennen vanhaan. Näissä on hyvin vähän sivuvaikutuksia ja nämä ovat hyvin tehokkaita. #
— Jaaha, no jos siinä tapauksessa… #
— Minä kirjoitan teille lisäksi vielä sairaslomaa. Aloitetaan tällaisella parin viikon lomalla näin aluksi, ja aloitatte näiden lääkkeiden syönnin. Kuulostelette sitä oloa sitten tämän parin viikon ajan, ja jos sen kuluttua tuntuu siltä ettei se lastaaminen tunnu vieläkään mielekkäältä, niin tulette sitten takaisin ja kirjoitetaan vähän lisää. Miltä kuulostaa? #
— No, ihan hyvältä. #
— Hyvä. Älkääkä pelätkö, tuo tuollainen on itse asiassa varsin yleistä teidän ikäisillänne — tehän olette vielä nuori —, siitä ei vain niin paljon puhuta. Mutta oli tosiaan hyvä, että tulitte tänne tällä tavalla ajoissa, hoito on sitä tehokkaampaa mitä varhaisemmassa vaiheessa se aloitetaan. Olen varma, että teistäkin tulee vielä ihan kelpo ruumiinlastaaja ja aikoinanne pääsette sitten kaasukammioon ihan niin kuin kaikki muutkin. #
— Jos niin sanotte. Kiitoksia, tuo kuulosti itse asiassa kyllä tosi toivoaherättävältä. #
— Kiitos. Tämä olikin sitten tässä, näkemiin! #
— Kiitos hei! #
:D! -taputtaa käsiään-