I’d hit it
#13696. Perjantai, 6. elokuuta 2010 klo 18.47.03, kirjoittanut Jani. 6
Ihmettelen tässä, että eikö tosiaankaan ole vielä tehty autenttisesti minä-näkökulmaa esittäviä elokuvia. On kyllä olemassa koko joukko sellaisia, joissa siihen minä-näkökulmaan on ympätty kamera, ikään kuin elokuvantekijän näkökulmasta maailmaa ei voisi katsella muutoin kuin kameran silmällä. Mutta en minä sellaista halua, vaan sitä puhdasta minä-näkökulmaa jota pelitkin ovat tarjonneet jo vuosikaudet. #
Esimerkiksi Gordonin edesottamuksia on minusta varsin viihdyttävää katsella. Tunneleissa suihkiminenkin on kuin matkustaisi virtuaalisella vuoristoradalla. #
Onko sellaista kenties elokuvamaailmassa jo kokeiltu, eikä tulos ole tyydyttänyt kamerafetisistisiä ohjaajia, vai eikö tätä tosiaankaan ole vielä tultu ajatelleeksi? #
Voisi ehkä äkkiseltään kuvitella, että tämä vaatimukseni edellyttää ohjaustyöltä liiallista realismia; onhan ihmissilmä ihmiselle kameraa läheisempi näkölaite. Asia on kuitenkin tietyssä mielessä juuri päinvastoin. #
Esimerkiksi juoksijan mukanaan kantamalla kameralla kuvattu juokseminenhan näyttää ihan vammaiselta: valkokangas tai televisioruutu pysyy paikallaan, ja kuvan näkymä pomppii mielipuolisesti ylös, alas ja sivuille. Sen sijaan näköaisti siloittelee silmän kantajan näkymän hyvinkin siedettäväksi --- mietipä vain, oletko koskaan saanut pahoinvointia juostessasi. (Kestävyyden kesken loppumisesta johtuvaa pahoinvointia ei tässä oteta lukuun.) Juoksemisen voisi siis esittää valkokankaalla hyvinkin pehmeästi, eikä silti olisi kyse realismissa joustamisesta. #
Ihmissilmän psykologia siis tukisi tässä tyylilajissa ohjaajan työtä, koska molempien pyrkimys on sama: esittää maailma ihmismielen käsitettävänä jatkumona (David Lynchia ei tässä oteta lukuun). Eikä tällaista elokuvaa ainakaan pilkattaisi sen kuvaamisessa (muka) käytetyn kameran epärealistisuudesta. #
Silmänäkökulmassa pitäytyminen ei siis vaadi sen suurempaa realismia. Silmää kantava hahmo voi minun puolestani elää vaikka lähitulevaisuuden laboratoriossa ja kantaa niskassaan H.E.V.-pukua. #
juu tälläset tekis varmasti kauppansa. :) luulisin että filmintekijät ovat liian keskittyneet siihen että filmissä pitää olla päähenkilö joka näkyy ruudulla ja johon katsojan on helpompi samastua kuin henkilöön josta ei näe mitään muuta kuin sen mitä se henkilö näkee. lienee haastavaa kertoa monisäikeistä tarinaa esim vähän ristiriitaisesta sankarista pelkästään tekojen perusteella näkemättä naamaa ja sen kertomaa kieltä. ja monet saattavat ajatella että pysyköön se kuvakulma peleissä joissa se toimii, sen tuominen valkokankaalle saattaisi flopata pahasti. ne eivät ajattele kuluttajaa joka etsii erilaisia kokemuksia ja on kyllästynyt ikäänkuin kolmantena persoonana tarkkailevaan kamerakulmaan. ensimmäisessä persoonassa uskoisi elokuvakokemuksenkin olevan intensiivisempi ja katsoja pääsisi täysin sisälle päähenkilöön mikä pesee kolme-deen mennen tullen. koska jos juoni ei kanna niin “tarkkailu”-leffoja ei jaksa katsoa. O.o
Edit: Fiksasin kursiivin. -Jani
mites toi kursivointi nyt tolleen? olin sen tarkastavinani useampaan kertaan O.o eli siis “tarkkailevaan” pitäs olla kursiivilla.
Minäkin uskon nyt näitä FPS-videoita katseltuani nimenomaan, että se kokemus voisi elokuvissakin olla valtavan paljon intensiivisempi jos tyyli olisi tämä. Ja veikkaan, että siihen näkökulman hahmoon samaistumisenkin se veisi ihan uudelle tasolle. Mutta kaikkea tällaista radikaalisti uuttahan ainakin isot studiot arastelevat tehdä juuri tuon floppaamisen pelossa. Se taas on sikäli täysin järjetöntä, että samaan aikaan kuitenkin suolletaan ulos sitä vanhojen kaavojen mukaista skeidaa ihan surutta, vaikka osa siitäkin tulee aina floppaamaan. Täytyy toivoa, että joku pienempi tekijä uskaltautuu ensin yrittämään, ja jos se menestyy (niin kuin uskon, että se oikein tehtynä tekee), sitten portit aukeavat.
Meinaatko siis subjektiivista kameraa? Jostain elokuvatutkimuksen kursseilta muistelisin ainakin muinaisen film noir -leffan Lady in the Laken perustuvan kokonaisuudessaan päähenkilön näkökulmaotoksille. Vaikutelma oli muistikuvieni mukaan jotenkin vieraannuttava, mikä voisi selittää tekniikan vähäistä suosiota. Wikipedia listaa muutaman muun ja väittää minä-näkökulmailun muodostavan pornon puolella kokonaisen oman genrensä, mikä puolestaan kuulostaa varsin ymmärrettävältä…
Ah, kiitoksia vinkeistä! Näihin täytyy perehtyä.
[…] Satunnaistekijä vinkkasi ensimmäisen persoonan elokuvista kirjoitettuani, että Lady in the Lake vuodelta 1947 käytti juuri tätä kikkaa. #Katsoin elokuvan tuossa juuri, ja nyt voin vahvistaa sen mitä veikkasinkin: subjektiivinen kamera on minusta erittäin hyvin toimiva niksi. Siitä todistaa esimerkiksi se, että samaistumistani ei haitannut edes se, että minun piti uskotella olevani Philip Marlowe, jonka tenkeys ja röyhkeys ei juurikaan voisi olla kauempana omana itsenäni olemisesta. Siitäkin huolimatta siis rakastuin silmittömästi vastanäyttelijä Audrey Totterin esittämään Adrienne Fromsettiin, vaikkakaan en halua korostaa pelkästään tekniikan voimaa neiti Totterin oman viehätysvoiman ansiokkuuden kustannuksella. #Tämä nimenomainen elokuva ei kestäisi kovinkaan hyvin useampia katselukertoja, mutta subjektiivinen kamera siis mielestäni kestäisi ehdottomasti. Tosin en tietenkään tiedä toimisiko se elokuvateatterissa yhtä hyvin kuin 19 tuuman näytössä. Muutamissa kohtauksissa tekniikka olisi kaivannut hiomista. Jotkin asiat tehtiin hieman liian hitaasti tai hieman liian epäuskottavasti: huoneiston yläkerran tutkiminen veeenyyyyyiiii, ja Marlowe esimerkiksi toljotti itseään peilistä luonnottoman pitkään. #Toisaalta taas joissain kohtauksissa, esimerkiksi autoon nousemisessa ja sen jälkeen ajamisessa tekniikka oli yllättävänkin hyvää ottaen huomioon kuinka varhaisessa vaiheessa elokuvan historiaa Lady in the Lake on tehty. Nykyisin näkymä olisi jo pelkästään teknisen kehityksen ansiosta huomattavasti uskottavampaa. Puhumattakaan siitä, että voisin päästä oleutumaan sotatantereella taistelevan sotilaan tai ulkoavaruudessa avaruusolennon jahtaaman matkustajan kauhu– ja klaustrofobiakokemuksiin. #Ennustankin, että kunhan subjektiivisen kameran meemi herää horroksestaan, valtaosa valtavirtaelokuvista tulee sen jälkeen olemaan sitä hyödyntäviä, ja koko joukko klassikoita tullaan kuvaamaan uudestaan subjektiivisella kameralla. Sen jälkeen syntyvät sukupolvet tulevat ihmettelemään miksi kesti näinkin kauan, että elokuva löysi oman todellisen muotonsa, ja pitämään enintä osaa meidän nyt tuntemistamme elokuvista kuvakulmallisessa vanhahtavuudessaan ihan hassuina. # […]