Kamp­pai­lin taas ylös­nouse­muk­sen kanssa aamulla. Kuten aina, yri­tin taas kek­siä syitä läh­teä liik­keelle, mutta kokei­lin sitä tällä ker­taa tie­tystä näkö­kul­masta: kuvit­te­lin sisäi­sen “lap­seni” kon­kreet­ti­sesti sisäl­läni ole­vaksi hah­moksi ja koe­tin tie­dus­tella siltä mah­dol­li­sim­man lem­peästi ja kai­ken sal­li­vasti (“aikui­sena”), oli­siko yhtään mitään mikä saisi sen halua­maan liik­keel­le­läh­töä. #

Tein ehdo­tuk­sia: “haluai­sitko sitä-ja-sitä”, “haluai­sitko tätä-taikka-tätä”. Kuun­te­lin vas­tauk­sia, joista enin osa oli: “en enem­män kuin haluai­sin vain jäädä tähän pei­ton alle”. Ehdo­tuk­seni oli­vat kai­ken­laista lai­dasta lai­taan, enim­mäk­seen sel­laista mitä kuvit­te­li­sin pie­nen pojan saat­ta­van haluta.  #

Löy­sin kaksi asiaa joista huo­ma­sin pik­kui­sen innos­tu­van enem­män kuin mis­tään muista ehdo­tuk­sis­tani: tie­to­ko­neet ja lätyt. Jäl­kim­mäistä itsel­leni välit­tö­mästi lupaa­malla oli­sin pääs­syt ylös heti. En luvan­nut, mutta kehuin kui­ten­kin itseäni oikein vuo­laasti siitä, että olin kek­si­nyt jotain, mistä pidän. #

Sil­ti­kin tämä on niin kovin vai­kea tilanne: että lap­si­minä ei kerta kaik­ki­aan osaa haluta mitään muuta kuin tuota yhtä asiaa, ja sekin on sel­lai­nen, että jou­dun sen itsel­täni kiel­tä­mään, koska se ei ole ter­vey­delle hyväksi. Eikä sen sal­li­mi­ses­ta­kaan olisi apua uusien halua­mi­sen koh­tei­den löy­tä­mi­sessä; minä­hän kokei­lin sitä vuo­si­kau­det, enkä näkö­jään silti vie­lä­kään osaa haluta mitään muuta. #

Ei siis ole kyse siitä, ettenkö uskal­taisi haluta asioita, tai että aras­te­li­sin nii­den esiin tuo­mista. Ehdo­tuk­seni oli­vat tosi­aan ihan mitä tahansa, ja kyke­nen sal­li­maan itsel­leni minkä tahansa halua­mi­sen (tai aina­kaan en osaa kuvi­tella mitään mitä en sal­lisi itseni halua­van). Saan vain tois­tu­vasti vas­tauk­seksi: “en halua, haluan vain jäädä tähän makaa­maan”. #

Kamp­pai­lin taas ylös­nouse­muk­sen kanssa aamulla. Kuten aina, yri­tin taas kek­siä syitä läh­teä liik­keelle, mutta kokei­lin sitä tällä ker­taa tie­tystä näkö­kul­masta: kuvit­te­lin sisäi­sen “lap­seni” kon­kreet­ti­sesti sisäl­läni ole­vaksi hah­moksi ja koe­tin tie­dus­tella...