Blogit terapiamuotona
#1569. Torstai, 22. syyskuuta 2005 klo 21.13.00, kirjoittanut Jani. 11
Tuoreen tutkimuksen mukaan blogeissa käsitellään tavallisimmin henkilökohtaisia asioita kuin politiikkaa tai ajankohtaisia asioita ja lähes viisikymmentä prosenttia blogaajista kokee toimintansa terapiamuotona. #
Noin puolet blogaajista (48.7 %) perustelee harrastustaan sillä, että se toimii eräänlaisena terapiana ja 40.8 % sanoo pitävänsä yllä yhteyksiä perheeseen ja ystäviin. Vain 16.2 % sanoo olevansa kiinnostunut journalismista ja 7.5 % haluavansa paljastaa poliittisia näkemyksiään. #
eMarketer.com (via /.: Blogging For One (Juha; suomennos omani) #
Olisipa aika hienoa, jos tämä todellakin toimisi jonkinlaisena terapiana. Psykiatrit voisivat suositella ensiapuna blogin perustamista ja terapeutit antaisivat linkkivinkkejä. #
Aihetta sivuten tuli mieleeni, etten ole halunnut luokittua terapiablogeihin, koska käsittelen täällä niin paljon muutakin. Kuvittelisin ainakin itse olevani hieman pettynyt, jos tuon kategorian kautta päätyisin marginaalin kaltaiseen sekametelisoppablogiin. #
Minulle “blogaaminen” (ei, ei se ole blogi) on ainakin hyvin terapeuttista. Erittäin.
Minulle blogaaminen taas ei ole terapeuttista siinä mielessä kuin terapeuttisen käsitän/miellän. [Pelottava visio on tulla teraperian tarpeeseen blogattuaan.. Niin kuin ei jo olisi muutenkin ;]
Mutta ei noista vaihtoehdoista mikään muukaan osu itseeni. Nyt aloin huolestua…
Norsis: Minun on tietysti vaikea erottaa, mikä elämäni terapeuttisista kehityksistä johtuu blogaamisesta ja mikä siitä varsinaisesta terapiasta, mutta veikkaisin, että kyllä tälläkin nyt varmasti jotakin vaikutusta on omien ajatusten jäsentelyn apuna.
-C-: Aito oman tiensä kulkija ei anna ulkopuolisten määritellä omia tekemisiään missään muodossa - turha siitä olla huolissaan, vaan on syytä olla vaan ylpeä :)
Kiitos, Jani :)
Eräällä ystävälleni ammattikorkeakoulun psykologi itseasiassa ehdotti jo ensimmäisessä tapaamisessa ei vain päiväkirjan vaan nimenomaan blogin perustamista. Tyyppi kärsii mm. huonosta itsetunnosta ja syömishäiriöistä.
Joka tapauksessa aika jännä oli kuuulla tuosta. Todella huonolla itsetunnolla varustettu ihminen voi tietysti saada paljonkin siitä että joku lukee hänen kirjoituksiaan, mutta toisaalta masentua kohtuuttomasti jokaisesta menetetystä lukijasta tai pudotuksesta top-listalla, plus alkaa vahtimaaan kävijälaskureita yms. pakkomielteenomaisesti…
Terapeuttinen on vaikea sana. Silloin, kun ihminen ei ole sairas, vaan ihan vain satunnaiskireä, ja tekee jotain rentouttavaa, hän voi kutsua puuhaa terapeuttiseksi. Sellaisella terapeuttisuudella taas ei ole paljoakaan tekemistä sairauden hoidossa käytetyn terapian kanssa.
Olen ilman tutkimuksiakin miettinyt blogaamisen sopivuutta terapiaksi. Yksi oppilaani oli kerran kauan sitten aika ahdistunut ja iloton koulussa. Kun juttelin hänen kanssaan, hän sanoi syyksi sen, että terapiassa käsitellään just nyt niin vaikeita asioita.
Niitä juttuja tuskin kannattaisi blogata! Tai kuka olisi kyllin vahva ne lukemaan? Sen sijaan tällaiset sekametelisopat ovat hyviä: ne varmaan toimivat kertomallasi tavalla kirjoittajan oman ajattelun ja tunteiden jäsentäjänä ja ilahduttavat samalla lukijoitaan.
Silloin tällöin käyn mielenterveyskuntoutujien tilaisuuksissa. Silloin minulla on tapana kertoa myös blogeista (mulla nyt on aina ja kaikkialla tapana kertoa blogeista, että sikäli siinä ei ole mitään uutta!), sillä uskon, että monelle kuntoutumisensa alussa olevalla blogit voisivat olla tervehdyttävä kokemus. Uskaltautuisi ihmistenilmoille, saisi kontakteja, kuuluisi yhteisöön. Mutta mieluummin blogissa voisi käsitellä niitä “terveenpuolen” asioita ja vahvistaa sitä, kuin puida terapia-aineistoa.
Ja tuo edellinen ei siis tarkoita sitä, ettei tuskan hetkellä olisi oikeus huhuta apua verkkoystäviltä! Se vain tarkoittaa, että harva jaksaisi seurata pelkästään terapiaksi tarkoitettua blogia.
Katajainen: Itse asiassa minä olen juuri sellainen kävijämäärät ja listasijoitukset turhan vakavasti omalta kohdaltani ottava tyyppi, joten olenkin siksi heittänyt kaikki laskurit menemään enkä anna blogilistan paljastaa lukijamääriä tai sijoitusta. Se olisi minusta ehdottomasti tehtävä mahdollisimman luontevaksi valinnaksi kenen tahansa blogaajaksi ryhtyvän tehdä. Jonkinlainen “sijoitusarkojen” blogiluokitus kenties?
Äiti: “Terapeuttinen on vaikea sana. Silloin, kun ihminen ei ole sairas, vaan ihan vain satunnaiskireä, ja tekee jotain rentouttavaa, hän voi kutsua puuhaa terapeuttiseksi.”
Totta. Erityisesti siksi kiinnitinkin tuohon tulokseen huomiota, kun sanamuoto oli nimenomaan “a form of therapy” eikä vaikkapa “a therapeutic hobby” - joskin on tietysti vaikea sanoa, onko näiden kahden välille englannissa vedettävissä samanlaista nyanssieroa kuin suomesssa.
“Yksi oppilaani oli kerran kauan sitten aika ahdistunut ja iloton koulussa. Kun juttelin hänen kanssaan, hän sanoi syyksi sen, että terapiassa käsitellään just nyt niin vaikeita asioita.
Niitä juttuja tuskin kannattaisi blogata! Tai kuka olisi kyllin vahva ne lukemaan?”
Hassua - minusta kun juuri niistä asioista kannattaisi, jos ei suorastaan pitäisi blogata! Eri asia tietysti sitten, jos niihin liittyy jotain syvästi henkilökohtaista, jota ei halua paljastaa, tai jotain toisia ihmisiä läheisesti koskettavaa, josta ei siksi halua kirjoittaa. Mutta juuri sellainen tieto siitä, miten yksilö kamppailee vaikeiden asioiden kanssa ja miten siinä käy ja varsinkin, että miten niistä pääsee voitolle jos pääsee, olisi minusta kaikista arvokkainta tietoa, jota minusta nettiin on ylipäänsä mahdollista tuottaa.
“Mutta mieluummin blogissa voisi käsitellä niitä »terveenpuolen« asioita ja vahvistaa sitä, kuin puida terapia-aineistoa.”
Näissä on tietysti kyse yksilöllisistä asioista, eli jollekulle vaikkapa intensiivisessä terapiassa voi itsessään olla riittävästi psyykkistä työtä niin, että blogi olisi tosiaan sitten parasta jättää rentoutumiskanavaksi.
Mutta muutoin minusta terapiaan ei pidä suhtautua kuin ulostusvaivoihin, joita ei ehkä kannattaisi blogata (ai ei vai?); ainakin minulle itselleni muiden terapiassakävijöiden blogit olivat sitä kaikkein arvokkainta materiaalia, jota blogienluku-urani alussa saatoin löytää. Ja jos sitä terapia-asioiden ruotimista ei kukaan olisi kirjoittanut, olisin jäänyt sitä paitsi ja se olisi ollut minusta huono asia.
“Ja tuo edellinen ei siis tarkoita sitä, ettei tuskan hetkellä olisi oikeus huhuta apua verkkoystäviltä! Se vain tarkoittaa, että harva jaksaisi seurata pelkästään terapiaksi tarkoitettua blogia.”
Ahaa, ilmeisesti siis assosioit tämän terapian tässä hyvin vahvasti jonkinlaiseen (vertais)tukeen. Ainakaan minä en koskaan pyri kirjoituksillani psyykkisistä ongelmistani huhuilemaan apua - olkoonkin, että niistä kirjoitettuani monet tuntuvat kokevan jonkinlaiseksi velvollisuudekseen yrittää parantaa oloani - vaan ainoastaan dokumentoimaan niitä.
En minäkään siis missään nimessä semmosta blogaamista suosittele, jonka tarkoitus olisi huudella kanssaihmisiltä apua kulloinkin akuutteihin psyykkisiin kriiseihin, sillä ei semmoinen toimi. Mutta en sellaista blogia kyllä muista toistaiseksi onneksi nähneenikään.
Selvensi, tajusin näkökulmaeron!
Mulla on aina ja joka kerta taipumus täältä omasta terveydestäni (tarkoitettu ironiseksi maininnaksi!) käsin suhtautua joka tilitykseen niin heittäytymällä. Minä tulkitsen kontaktipyynnöksi nekin asiat, jotka on tarkoitettu tilanteen dokumentoinniksi. Ja sitten menen myötäelämisessäni niin syvälle, etten kovin monta avautumista kerrallaan jaksa.
Siksi en osannut nähdä terapiajuttuja tavallasi lohdullisina ja voimia antavina.
Ja hei, en missään nimessä suhtaudu terapiaan kuin ulostusvaivoihin (joissa niissäkään ei pitäisi olla mitään hävettävää, kun tarkemmin miettii). Minusta terapiassa käynnissä ei missään nimessä ole mitään salattavaa. Itseasiassa useimmiten sairauksien salaaminen ja häpeäminen vain kuluttaa turhaan ihmisen energiaa. Avoimuus olisi usein parempi vaihtoehto, mutkun pelottaa, mitä muut sanoo. Siksi minusta on ollut erityisen rohkaisevaa kohdata sinut, joka olet niminesi ja kasvoinesi tarjonnut mallia häpeäkulttuurin murtamisesta!
Kyllähän minä melkein arvasin, että tässä on kyse lähinnä vaan jonkinlaisesta näkökulmaerosta, sillä en hetkeäkään uskonut sinua siinä suhteessa vanhakantaiseksi, ettäkö olisit sen häpeäkulttuurin jatkamisen kannalla.
Tiedän kyllä, mitä tarkoitat sillä, että tarve tehdä jotain ja vahva myötäeläminen vievät voimat, tiedänpä hyvinkin… sinun ja minun kaltaisiani varten tällaisissa marginaalin tapaisissa tilitysblogeissa pitäisi ehkä olla jonkinlainen varoitus sen varalta, tai muistutus: älä heittäydy liian syvälle, sillä sieltä ei ehkä pääsekään pois.
Lisäksi jotenkin pitäisi voida viestittää lukijalle, että vaikka minulla nyt menisi miten kurjasti, niin jo se, että ylipäänsä pystyn siitä kirjoittamaan, kertoo, etten kuitenkaan ole niin huonossa jamassa, ettäkö nyt heti ja äkkiä pitäisi jotain ensiapua tähän saada. Toisin sanoen huolta voi tuntea ja osaa ottaa, muttei tosiaan pidä heittäytyä liian syvälle.