Joo, kuten arve­lin­kin niin kuu­kausi sit­ten lai­naa­ma­ni Loli­ta jäi muu­ta­maan luet­tuun sivuun; kes­kit­ty­mis­ky­ky ei yksin­ker­tai­ses­ti enää rii­tä koko­nai­sen ker­to­ma­kir­jan luke­mi­seen. Niin­pä palau­tin sen tuo­hon lähi­kir­jas­toon, ja nii­den uutuu­det tar­kis­tet­tua­ni läk­sin sit­ten pää­kir­jas­toon. #

Bus­si­kus­ki ei avan­nut pysä­kil­lä ovea joten jou­duin korot­ta­maan ään­tä­ni mikä saa aina veren­pai­neen nouse­maan ja sen jäl­keen olo on ihan hir­veä. Se ilmi­sel­väs­ti liit­tyy sii­hen että kun luon­nol­li­ses­sa tilas­sa­ni pyrin vält­tä­mään huo­mio­ta hin­nal­la mil­lä hyvän­sä, niin tuom­moi­ses­sa tilan­tees­sa jou­dun toi­mi­maan vas­toin kaik­kia vais­to­ja­ni kun nime­no­maan pyrin kiin­nit­tä­mään sen huo­mion itsee­ni. Pahin­ta on se, jos vie­lä sen jäl­keen saa osak­seen arvos­te­lua sii­tä, että se huo­mion­saan­tiy­ri­tys on ollut lii­an huo­maa­ma­ton tyy­liin: “sanoi­sit kuu­lu­vam­mal­la äänellä!“Tässä tapauk­ses­sa en sel­lais­ta onnek­si havain­nut. Kai­ken­lai­nen huo­mion­ker­juu on minus­ta tör­ke­ää ja täy­sin tar­pee­ton­ta; esi­mer­kik­si bus­sin merk­ki­nap­pi voi­si pitää ään­tä sil­loin­kin, kun se on jo pysäh­ty­nyt; jois­sa­kin bus­seis­sa se niin tekee­kin ja sitä toki ensin koe­tin mut­ta täs­sä se ei niin teh­nyt. Kyl­lä, huo­mion­ker­juu­ta sekin on, mut­ta stop-napin pai­na­mi­nen pysä­kil­le jää­des­sä on pro­to­kol­lan mukais­ta, joten se on kui­ten­kin sen­tään sie­det­tä­väm­pi teko kuin impro­vi­soi­dut kons­tit. Sil­ti stop-napin pai­na­mi­nen on sekin minus­ta vas­ten­mie­lis­tä, myön­nän sen, ja kuu­lun­kin sii­hen lajiin ihmi­siä jot­ka pai­na­vat nap­pia ihan vii­me het­kel­lä ja vain sii­nä tapauk­ses­sa, että kukaan muu ei sitä tee. Har­voin on niin yksi­näi­nen olo kuin sil­loin, kos­ka ihmi­sil­lä jot­ka niin sano­vat, ei ole mitään käsi­tys­tä toi­min­ta­ni syis­tä ja sii­tä, mik­si en mie­lel­lä­ni käy­tä ään­tä­ni sil­loin­kaan, kun se on tar­peen. Onko­han minul­la­kaan? En tie­dä. Ehkä se sik­si­kin tun­tuu niin pahal­ta, tai jopa juu­ri sik­si. #

[#] Niin­pä tus­kin oli­kaan sat­tu­maa se, että kun sit­ten pää­sin sin­ne pää­kir­jas­toon, niin ensim­mäi­se­nä­No okei, toi­se­na; ensin sil­mäi­lin XML-opas­ta mut­ta suju­va juo­ni vaa­ti täs­sä vähän todel­li­sen tapah­tu­mien kulun muok­kaus­ta eli suo­mek­si sanot­tu­na valeh­te­lua. hyl­lys­tä käteen tart­tui Mark­ku Oja­sen kir­ja nimel­tään Mikä minä on?, alaot­si­kol­taan Minän raken­ne, kehi­tys, häi­riöt ja ehey­ty­mi­nen. Tuo kir­jan otsi­kon rehel­li­syys ja suo­ra­vii­vai­suus oli ehkä ensi­si­jai­nen syy sil­le mik­si sii­hen tar­tuin, ja aika haus­kaa että taka­kan­nes­sa teki­jä heti ensim­mäi­se­nä tun­nus­taa miet­ti­neen­sä sitä pit­kään ja har­kin­neen­sa eri vaihtoehtoja.…jotka ovat, her­ra parat­koon, aivan hir­vei­tä. “Minän arvoi­tus, Minän uho ja tuho” - ei Jee­sus. Huo­les­tut­ta­vaa on se, että tämä jät­kä on teh­nyt myös kir­jan nimel­tä Tera­pia ja sie­lun­hoi­to, jon­ka sisäl­lös­tä, vaik­ka­kaan en tie­dä mitään, voin nimen perus­teel­la pää­tel­lä jota­kin, ja sitä myö­ten myös tämän hep­pu­lin näke­myk­sis­tä. Muu­ta­man lue­tun kap­pa­leen perus­teel­la tämä ei kui­ten­kaan aivan hako­teil­lä ole, mut­ta sil­tä osin kuin on, tulee ehkä ole­maan mie­len­kiin­tois­ta kri­tiik­kiä aina­kin mie­les­sä, ja ehkä­pä sii­tä osan saan jopa purs­kau­tet­tua Net­tiin jos­sain vai­hees­sa. #

Pää­kir­jas­tos­sa iski Murp­hy: sain Riit­tal­ta vies­tin, jos­sa se pyy­si minua tuo­maan tent­ti­kir­jan Kel­tin­mäen kir­jas­tos­ta. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]13.10.2004 11:29[/klo] Vii­la­sin nyky­käy­tän­tö­je­ni mukai­sek­si tek­ni­ses­ti sekä joi­tain sana­muo­to­ja, ja kor­ja­sin jon­kun typon­kin. Irro­tin kir­jan ank­ku­rin näkyväksi.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]15.10.2005 17:10[/klo] Muo­toi­lin WP:lle. Nyky­ai­kais­tin tyyliä.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]25.1.2007 11:04[/klo] Nyky­ai­kais­tin tyyliä.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #